Viime vuoden Vaarojen Maratonin jälkeen katse kohdistui Kuusamon erämaahan, ja klassiseen Karhunkierroksen vaellusreittiin. Koska en aikaisemmin ollut juossut noilla seuduilla, luonnollisesti matkaksi muodostui kisan perusmatka, 166 km. Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.
Lue lisääNuuksio Classicin loppukilometreillä Voiman tunne ei ollut läsnä, ja ajatus Kolille lähtemisestä ei varsinaisesti houkuttanut. Koska kesken juoksukisan tehdyt päätökset ovat harvoin pitäviä, niin se ei ole oikea paikka miettiä tulevia. Hetken asioita kisan jälkeisellä viikolla mietittyäni päätin lähteä Vaaroille maratonille, mikäli saan jostain osallistumisoikeuden ja majapaikan. Suunnitelma oli toteuttamista vaille valmis.
Tähän mennessä tapahtunut: Helmikuussa alkanut (diagnosoimaton plantaarifaskiitti) teki pientä tuhoa alkuperäiseen kisasuunnitelmaan, mutta muutamia kisoja sain alkukesästä alle. Varsinainen kauden päätavoite (90 km Mont Blanc Marathon) vaihtui hivenen lyhyempään verttikilometrin (Vertical KM) kisaan, mutta nautiskellaan nyt niistä asioista joista pystyy!
Kevään aikana ei tullut juurikaan lenkkareita kulutettua. Maaliskuun kilometrit olivat 13 km, huhtikuussa lenkit olivat aina satunnaisia kokeiluja, kilometrejä tuli 73. Koska jokaisella lenkillä (tai sen jälkeen) oli enemmän tai vähemmän tuntemuksia jalassa, niin harjoittelu oli sitä sun tätä. Työmatkat olin kuitenkin tehnyt fillarilla, joten ihan jouten en kuitenkaan ollut. Toukokuun alussa kisakausi alkaisi Bodom Traililla, ja lähtökohdat tähän olivat kohtalaisen vaatimattomat.
Aina ei asiat mene kuin Strömsössä. Viime vuosi meni täysin suunnitelmien mukaisesti, ja tämäkin vuosi alkoi erinomaisesti, mutta helmikuun lopussa tuli kutsu telakalle. Tämän johdosta ainakin alkuvuoden kisat täytyy katsoa uusiksi, ja DNS on alkuvuoden tyly kirjainyhdistelmä.
Mistä tunnistaa marraskuun lähestyvän? Siitä, kun sosiaalisessa mediassa alkaa kirjoittelu marrasputken turmiollisesta vaikutuksesta. Kirjoituksissa toistuvat koruttomat ihmiskohtalot, karut kertomukset kuinka ensin meni terveys, ja pian sen jälkeen perhe, asunto ja työpaikka. Toisaalta hienoja kertomuksia omista ennätystuloksista ja itsensä voittamisesta päivittäisten lenkkien kautta.
Itse en tänä vuonna ajatellut hypätä putkeen, ja marraskuun kolmantena päivänä sanoinkin työkaverille, että tänä vuonna en ole mukana tässä marraskuisessa hassuttelussa.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Rakas lukija, tämä tarina on tosi.
Vuosi sitten Kolilta palatessani sanoin matkaseuralle että Kolilla voi yhden kierroksen juosta, mutta kaksi kierrosta juurien ja kivien keskellä on silkkaa typeryyttä. Jos juoksisin pidempiä matkoja, niin ne ovat jatkossa pisteestä A pisteeseen B, muita vaihtoehtoja ei ole. Kuitenkin lauantai-aamuna klo 7 olin odottamassa lähtökäskyä 86 kilometrin pituiselle reitille, miten tässä näin pääsi käymään?
Saimaa swimrun osoittautui sen verran mukavaksi tapahtumaksi, joten osallistuminen Solvalla Swimruniin oli melko lailla päätetty siltä istumalta. Ilmoittautuminen tehtiin tosin viime tipassa, mutta väliäkö sillä, kuha on ajoissa lähtöviivalla.
Swimrunin kokeileminen on ollut pitkään mielessäni, yhdistyisihän siinä itselleni kaksi tolkun lajia, polkujuoksu ja uinti. Triathlonin kautta märkkärillä uinti on jo entudestaan tuttua, nyt sitten pääsisi kokeilemaan märkäpuku päällä juoksua. Koska suurin osa kisoista juostaan (ja uidaan) pareittain, ensimmäinen haaste oli löytää sopiva kumppani. Ei muuta kuin katiska veteen ja säynävää narraamaan!
Mont Blanc Marathonin perusmatkan (perusmatka = pisin kisassa juostava matka) juokseminen oli ollut haaveenani jo parin vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten samassa tapahtumassa juostun 42 km:n jälkeen oli selvää että palaisin Chamonixiin uudelleen. Vuoden 2016 kisaan en voittanut arvonnassa paikkaa, mutta viime lokakuussa arpaonni suosi, ja pääsy 80 km:n (järjestäjien ilmoittama virallinen pituus 85 km) varmistui. Koska olin jo kertaalleen juossut samoissa maisemissa, luulin tietäväni mitä kaikkea olisi tulossa. Vähänpä tiesin tulevasta.
Sata paria lenkkareita 