..kannusti hämäläinen isäntä kun nostin rattailta pudonneita ketjuja hänen silmiensä alla. Tässä vaiheessa matkaa oli takana 60 km, ja edessä reilu 70 km, aurinko paistoi, ja fiilikset olivat hyvät. Ei siis mitään syytä epäillä ettenkö selviytyisi, edellispäivän puolimaraton oli vain haalea muisto, nyt oltiin fillarin selässä. Ride on baby!

Tänä vuonna HCR sai kilpailijan ensimmäistä kertaa järjestettävästä Helsinki Half Marathonista, ja sinnehän piti mennä juoksemaan. HCR:stä oli jäänyt vähän nihkeät fiilikset, joten nyt oli revanssin paikka. Ennätystä ei ollut tarkoitus yrittää, tavoitteena olisi juosta reitti läpi hyvillä fiiliksillä, mutta kuitenkin pitää keskivauhti parempana kuin HCR:llä (4.40 min/km). Reittiä oli etukäteen luonnehdittu nopeaksi, mutta olisiko se, ja miten järjestelyt toimisivat nyt ensimmäisellä kerralla?

Lähtöaamun keli oli juoksun kannalta erinomainen, puolipilvinen ja lämpöä viitisentoista astetta. Startti oli Finlandia-talolta, ja tulin ajoissa paikalle koska etukäteen oli vaikea arvioida miten lähtötohinat sujuivat. Finlandia-talon edusta oli rauhallinen, mutta sisällä oli enemmän kuhinaa. Onneksi olin pukenut juoksuvaatteet etukäteen päälle, joten ei tarvinnut etsiä pukuhuonetta. Sen jälkeen vaihtokamat säilytykseen, ja siinä olikin jo vähän enemmän jonoa. Aula, missä esivalmistelut tehtiin, oli kohtalaisen pieni, ja jonoja oli vessoihin, tavarasäilytykseen sekä narikkalappua varten jolla merkattiin omat vaihtovarusteet.

Ryysis ei ollut paha.

Kun tästä härdellistä oli selvitty, kävin tekemässä pienet verryttelyt, ja juoksu tuntui kulkevan mukavasti. Sitten olikin lopputyhjennyksen vuoro, bajamajoihin oli satojen ihmisten jono, ja sisällä vähän lyhyempi. Onneksi miehen elämä on joskus helppoa, miesten vessaan ei ollut jonoa ollenkaan, joten aikaa ei juurikaan tuhrautunut.

Lähtöjä ei ollut porrastettu, vaan kaikki lähtivät yhtäaikaa. Ensimmäiseen lähtöryhmään tulivat alle 1.45 loppuaikaan tähtäävät juoksijat. Karsinassa oli hyvin tilaa, ja vähän ennen lähtöä nämä yhdistettiin. Startin ajattelin ottaa maltilla, niin ettei ensimmäinen kilometri olisi nopein kuten HCR:ssä. Se olikin helppoa, sillä ennen kun Mannerheimintielle päästiin, oltiin aika sumpussa, mutta kohtalaisen nopeasti alkoi ruuhka hellitti ja pääsin juoksemaan omaa vauhtia.

Lähdössä on aina tunnelmaa.

Juoksu sujui koko matkan ajan hyvin. Juomapisteillä ei ollut ruuhkaa ja juomat sai helposti napattua mukaansa. Kilometrit tuntuivat menevän nopeasti, joka on merkki hyvin kulkevasta juoksusta, mutta kyllä tälläkin reitillä oli kaikenlaisia teräviä käännöksiä ja nousuja, jotka hidastivat matkantekoa. Varsinkin Pasilan aseman viereinen nousu oli ankea, ja tässä vaiheessa tulikin juoksun hitain kilometri (4.59). Loppu meni asiaankuuluvalla pienellä irvistyksellä, maali näkyi hyvän matkan päähän Töölönrantaa juostessa, mutta ylimääräinen yllätys tuli kun selvisi että vielä piti tehdä hevosenkengän muotoinen kunniakierros ennen maaliviivan ylitystä. Tämä harmitti.

Maalissa oma kello pysähtyi ajassa 1.37.04, matkaa tuli Suunto Ambitin mukaan 21.21 km ja keskinopeus 4.34 min/km. Molemmat puolikkaat menivät melkein sekunnilleen yhtänopeasti, eli tuli tehtyä tavoitteiden mukainen tasainen juoksu. Maalissa tarjonta oli riittävä, ainoa mitä kaipaan lenkkien jälkeen on kahvi, ensi vuodeksi yksi sponsori lisää, kiitos. Loppujen lopuksi tapahtumasta jäi hyvät fiilikset, pieniä parannuksia järjestelyihin niin ei tarvitse jatkossa miettiä juostako HCR:ssä vai HHM:llä.

Tämän jälkeen alkoikin valmistautuminen seuraavaan koitokseen, Pirkan pyöräilyyn (134 km). Ajoin illaksi Tampereelle, hain Hakametsän hallilta lähtönumeron ja sitten vielä pikku fillarilenkki muistuttamaan jalkoja seuraavan päivän agendasta.

Taas oltiin lähtökarsinassa

Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun osallistuin pyöräilytapahtumaan, joten ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut. Lähtöalueella kävi hyvin pian selväksi ettei kyseessä ollut tiukkailmeisten mamilien kilpailu, vaan lähdössä näkyi kaikenlaista ajopeliä, maastofillareita, retkipyöriä, nojapyöriä, tandemeita ja matkan varrella tuli bongattua yksi Jopokin. Aivan mahtavaa! On erinomaisen hienoa että on tapahtumia jonka osallistumiskynnys pidetään matalana. Pirkan pyöräilyssä ei myöskään kelloteta virallista aikaa, joten tämäkin tuo oman piirteensä leppoisaan tapahtumaan.

Pirkan Klassikon (217 km) kiertäjien ensimmäiset ryhmät starttasivat klo 7.30, oma startti oli puoli yhdeksältä ja matkaan lähdettiin n. 30 pyöräilijän ryhmissä. Koska tämän vuoden aikana pyöräilykilometrejä oli kertynyt alle 400, eikä alla ollut yhtään yli 70 km:n lenkkiä, päätin edetä täysin omien tuntemusten mukaan.

Alusta lähtien fiilikset olivat hyvät, Särkänniemen kohdalla ei voinut olla hymyilemättä, sen verran hyvältä tuntui. Nyt mentiin niiiin ilon kautta. Ensimmäiset 30 km meni sekalaisessa seurakunnassa, mutta sen jälkeen meitä oli muutaman pyöräilijän ryhmä jonka kanssa aloimme tekemään vetovuoroja yhdessä. Matka sujui mukavasti ja itsellekin aukesi erittäin hyvin peesissä ajamisen hienoudet. Helppoahan se on kun edellä ajava tekee lähes kaiken työn. Sykkeissä ero oli 20 lyönnin luokkaa, joten ero merkittävä. Vaihtelimme vuoroja säännöllisesti ja toisen 30 km:n etapin keskinopeus oli 35 km/h.

Kurun pitstop

Kurussa pidin ensimmäisen tauon, ja tänä aikana hyvin toiminut vetoporukkamme hajosi. Tässä vaiheessa olin yllättynyt miten rauhassa sai ajella, satunnaisia pyöräilijöitä siellä täällä, mutta mistään vetoryhmistä ei ollut tietoakaan. Reilut parikymmentä kilometriä sai mennä lähes itsekseen, kunnes sain taas seuraa tutuista kavereista joiden kanssa olimme edenneet ennen Kurua. Tällä porukalla lähdimme etenemään ja joukko kasvoi pariinkymmeneen henkeen ennen Teräslahden (96 km) taukopaikkaa.

Loppumatka eteni taas vauhdikkaasti välillä peesaten ja välillä tuulta halkoen. Aitolahden kohdilla hyppäsin mukaan isompaan letkaan, ja siinä pidettiin sen verran hyvää vauhtia, ettei ollut tarvetta lähteä sooloilemaan. Loppupäässä oli risteysalueella pieni vaaratilanne kun epäselvien viitoitusten takia osa hajaantui yllättäen kevyen liikenteen väylälle ja osa jatkoi ajoradalle, seurauksena yhden pyöräilijän kaatuminen, mutta onneksi mitään isompaa ei näyttänyt käyvän. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 4.17, kilometrejä tuli 131 ja keskinopeus taukoineen 30.6 km/h.

Mitali kädessä on helppo hymyillä

Viikonloppu oli siis urheilun kannalta kaikinpuolin onnistunut. Molemmista tapahtumista jäi hyvät muistot, ja koska kumpaakaan kisaa ei vedetty täysin maksimilla, palautuminen niistä kävi nopeasti. Ensi vuonna uudestaan ja Pirkan osalta hauskanpito pitää maksimoida, eli Klassikko kutsuu.