”Ylevät kokemukset tarkoittavat tapauksia, joissa ihminen tuntee pelonsekaista levottomuutta esimerkiksi jylhän luonnon keskellä”. Tämä lukemani artikkeli tuli mieleeni kun ajoimme Genevestä kohti Chamonixia, ja pikkuhiljaa kaukaisuudessa olevat vuoret alkoivat lähestyä. Ensimmäinen vuoristojuoksu alkoi lähestyä, ja vuorten mittasuhteet avautua. Olo oli samaan aikaan jännittynyt ja malttamaton, nyt oltiin toteuttamassa unelmia!

Saavuimme Chamonixiin kisaa edeltävänä päivänä puoliltapäivin. Ajomatka Genevestä oli lyhyt, joten paikat eivät juurikaan ehtineet jäykistyä automatkan aikana. Tunnelma kylässä oli hyvä, paljon kisailijoita kisapaidat yllään ja huomattavan monella näytti olevan 80 km sarjan paita yllään. Näyttivät tyytyväiseltä. Mikäs siinä on hymyillessä kun urakka on ohi ja aurinko paistaa.

Omat kuviot olivat selvät, ohjelmassa olisi pakollisten varusteiden tarkistus jonka jälkeen saisin juoksunumeron, sitten pastabuffet ja hotellille valmistautumaan kisaan. Illalla kylässä liikkuessamme olin täysin fiiliksissä. Chamonixin kylä on laaksossa, joten molemmilla puolilla kylää riitti ihmeteltävää. Katselin vuoria ja nyökkäilin hyväksyvästi, kohta tuonne pääsee, mahtavaa.

Illalla lämpötila oli 25 astetta ja ennusteiden mukaan kisapäivästä tulisi vielä kuumempi. Kulunut kesä ei varsinaisesti ollut sopeuttanut helteeseen, hyvä kun plussan puolelle on päästy. Mutta parempi tämä kuin viime vuonna kisan aikana ollut sade.

Pastabuffet oli järjestetty läheiseen urheiluhalliin, syömään pääsy vaati pientä säätöä, mutta loppujen lopuksi paikallinen martta ymmärsi että yhden juoksijan ja kolmen muun pitäisi päästä syömään. Samassa pöydässä tapasimme suomalaisen pariskunnan ja Kari kertoi kokemuksiaan tulevasta. ”Ne ylämäet ovat sitten älyttömän jyrkkiä. Samoin alamäet”. Just. Noissa tunnelmissa nukkumaan.

Aamulla herätys klo 4.50, tai olisi ollut jos olisin herännyt rannekellon värinään. Onneksi olin laittanut toisen herätyksen kännykkään, joka onnistui tehtävässään. Olisi voinut harmittaa nukkua startin ohi. Aamupalalla oli lisäkseni toinen juoksija. Huomenet ja ”Do you mind if I join your table?” ja siihen englanti jäikin, kun totesimme olevamme Suomesta. Keskustelimme tulevasta kisasta, vanhoista juoksuista ja Villen kanssa jutellessa aloin ymmärtää että alkuperäinen 6h – 6.30h aikatavoite olisi vahvasti ylioptimistinen. Taitaa lopputulos alkaa seiskalla. Näissä tunnelmissa takaisin hotellihuoneeseen. Juomapullot täyteen, repun lopullinen pakkaus, aurinkorasvaus ja tarvittavat tyhjennykset jotta ei tarvitse jättää biokätköä matkan varrelle.

Aamu oli kirkas, pilviä ei näkynyt taivaalla ollenkaan ja tässä vaiheessa lämpöä oli reilut 10 astetta. Ihanteellinen keli siis. Hotellista oli lähtöpaikalle minuutin kävelymatka, ja tämä helpotti aamun aikataulutusta, tulimme aukiolle puolisen tuntia ennen starttia nautiskelemaan lähdön ilmapiiristä.

Edellisenä päivänä ihmettelin miten pienelle aukiolle mahtuu 2200 juoksijaa, mutta hyvinhän sinne mahtui. Tässä vaiheessa ihailin ympäröivää näkyä ja olo oli rauhallinen. Vaikka olin ensimmäistä juoksemassa vuorilla, niin luotin itseeni. Pidin vahvuutenani hyvää peruskuntoa sekä alamäkijuoksutekniikkaa. Ylämäet tulisivat olemaan täysi arvoitus, vaikka tiesin että juoksuvoimaa on tullut kevään aikana, niin mitään käsitystä minulla ei ollut mitä nämä kisan nousumetrit (+2700) tarkoittavat omille jaloille. Mutta kaikki valmistelut oli tehty ja tänään nautitaan juhlapäivästä. Edessäoleva koitos oli se mistä olin haaveillut vuosien ajan, olin lukenut kisaraportteja ja katsonut YouTube-klippejä. Ja nyt olen itse vihdoin lähtöviivalla, ei ole parempaa tunnetta.

Sitten oli lähdön hetki. Kellojen kumina vaihtui AC/DC:n Hell’s Bellsiksi ja joukko oli irti! Porukka harveni nopeasti ja pian pääsimme juoksemaan. Reilun kilometrin jälkeen olimme päässeet pois kylästä ja siirtyneet pehmeämmille juoksumaastoille.

Oma juoksu tuntui tässä vaiheessa raskaalta eikä hengitys oikein toiminut, mutta pistin sen alkukankeuden piikkiin. Tavoite oli tänään selkeä,  maltti olisi valttia, ei turhaa hätäilyä ja maaliin saavutaan hyvilllä fiiliksillä, ei viimeisiä tunteja kiroillen. Niistäkin reissuista on riittävästi kokemusta.

Energiahuolloissa luotin järjestäjien tarjoiluihin. Reitin varrella olisi viisi huoltopistettä, joista 3 olisi juomapistettä ja 2 olisi täyden huollon pisteitä. Mukaan otin 8 kpl Powerbarin hyväksi testattuja geelejä jossa on natriumia suolatasapainon ylläpitöön, toiseen juomapulloon vettä ja toiseen pulloon lisäilin High5 poretabletin jolla korvaisin hikoilun myötä hävinneet suolot. Ja kahdella viimeisellä huoltopisteellä samoja poretabletteja mutta joihin lisätty kofeiinia, näin saisin vielä vähän vaihdeltua juoman makua jotta hylkimisreaktioita ei tulisi. Näillä mentäsiin tämä reissu.

Reittiprofiilin mukaan matka ensimmäiselle juomapisteelle olisi kohtalaisen tasaista, mutta tasaisuus on vuoristossa suhteellinen käsite. Tässä vaiheessa baana oli kohtalaisen leveää, ja aika hyvin sai mennä omaa tahtia. Ylämäet kävelin reippaasti, ja huomasin eteneväni ylämäessä samaa vauhtia kuin muutamat juoksijat. Ei siis syytä hätäillä.

Ensimmäinen huoltopiste oli 9 km:n kohdalla, nousumetrejä oli tullut 325 ja aikaa kulunut 1.05h. Pisteellä täytin juomapullot, nautiskelin appelsiinin lohkoja ja vettä ja vielä pikainen puskapissa. Liikkeelle lähtiessä ilma tuntui vielä viileältä, mutta nopeastihan tuolla sai taas lämmöt päälle.

Tämän jälkeen polku kapeni ja aloimme etenemään jonossa. Tämä oli hivenen turhauttavaa, sillä Vallorcinen huoltopisteelle oli viimeiset neljä kilometriä pelkkää alamäkeä. Ja välillä kun pääsi rallattelemaan alamäkiä mukavan rennosti ja selkiä tuli vastaan urakalla. Mikäs tässä mennessä. Vallorcine oli täyden palvelun huolto, teltassa oli juomaa, keksejä, kuivakakkua, energiapatukoita, salamia, juustoa(!) ja suklaata. Ja kannustus oli ensiluokkaista, alppikellot raikasivat ja allez allez -huudot kannustivat juoksijoita.

Tämän jälkeen alkoikin reissun pisin nousu, ja taas oltiin jonossa ja seisoskeltiin. Hätäisimmät kirmailivat jonon ohi muutamia kilpailijoita ohitellen, itse luotin siihen että parempia ohituspaikkoja varmasti riittää, turha tuhlata voimia päättömään säntäilyyn.

Niityltä siirryimme metsän suojaan ja metsässä oli mukavan viihtyisää. Juttelin toisen suomalaisen kanssa niitä näitä, ja välillä silmäilin mittarista nousunopeutta. Mittari näytti 700 – 950 nousumetrin/h lukemia, ja kun pystyin rauhassa juttelemaan ilman sen suurempaa hengästymistä, tiesin homman olevan hallussa. Hyvin menee. Reitti eteni metsässä siksakkia, ja aina hyvän paikan tullen tein maltillisia ohituksia.

Lopulta metsäreitti aukeni leveämmäksi hiekkatieksi ja sain vähän parannettua nopeutta. Mutta koska en tarkalleen tiennyt kuinka paljon on nousua jäljellä, otin edelleen iisisti. Vaikka nousut välillä tuntuivatkin, niin olo oli kaikinpuolin hyvä ja oma vauhti oli hyvä verrattuna useimpiin kilpakumppaneihin. Nousun edetessä polku muuttui taas kapeammaksi kivikkoiseksi poluksi, ja vaikka polku ei ollut teknisesti vaativaa, koko ajan sai kuitenkin katsoa minne jalkansa asettaa.

Sitten saavuttiinkin huoltoon. Kahden huoltopisteen väli oli 4,5 km, aikaa tähän meni 1h 15m, ei siis varsinaista pikajuoksua. Pullot täyteeen, vähän ryyppyä huoltopöydältä ja takaisin radalle. Edessä olisi vielä parin kilometrin matka reitin korkeimmalle kohdalle, ja nyt mentiin taas tuskastuttavan hitaasti jonossa.

Huipulta oli upeat näkymät ympäristöön ja en voinut olla hymyilemättä. Reitin kovin yhtäjaksoinen nousu takana ja tähän mennessä kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Muutamat kuvat, tekstari huoltojoukoille ”Huipulla. Kaikki ok. Ei ollut paha” ja alaspain.

Vallorcinen kylä näkyi jonkin verran alempana, olihan tuossa vähän nousua.

Seuraavat 5o minuuttia mentiinkin alamäkeen. Ja matka alkoi seisomalla jonossa. Polun ympärillä oli polveen asti ylettyvää puskaa, joten sen läpi ei viitsinyt lähteä rynnimään. Kuitenkin tässä avautui välillä leveämpää väylää jota pystyin hyödyntämään. Avoimella alueella sain hyvin ohiteltua kun osa otti alastulon hyvinkin varovaisesti. Jonkin ajan kuluttua siirryttiin taas puurajan alle, ja polku muuttui tutuksi siksakiksi, ja ohittelu oli hivenen hankalampaa. Alhaalla laaksossa lämpötila oli päivän aikana noussut, ja nyt alkoi olla jo oikeasti lämmintä.

Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut 4h 40min, ja nyt oli viimeisen täyshuollon paikka. Jäljellä oli kaksi geeliä joten päätin tankata huolella nestettä ja muuta syötävää. Huollon jälkeen juostiin jonkin verran asfaltilla ja sitten siirryttiin poluille. Tässä vaiheessa matka alkoi jo painaa jaloissa eikä askel ollut ihan tuore. Iskin varpaani aika voimalla kiveen, ja sitten teinkin aika hätäisiä liikkeitä jotta pysyisin pystyssä. Onneksi lenkkari otti hyvin iskua vastaan, muuten olisi voinut kirpaista kunnolla.

Seuraavaan huoltoon olisi matkaa 6 km, mutta nousua olisi tiedossa reilu 700 metriä. Ja jos aikaisemmat nousut tehtiin mukavan viileässä ja osittain varjossa, niin nyt aurinko porotti aika armottomasti. Tämä alkoi näkyä myös kanssakilpailjoissa. Tasaisin väliajoin jengiä siirtyi huilaamaan varjopaikoille ja muutama kaveri levytti aika huolella. Oma sijoitus oli huidellut 1200 – 1300 välillä, mutta tällä osuudella sijoitus parani yli 250:lla. Tälle osuudelle mahtui myös parin kilometrin alamäkipätkä joka alkoi olla jo jonkin verran teknisempää, oli juuria ja kiviä ja kohtalaisen jyrkkiä kohtia jota ei olisi ollut kiva laskeutua täysin tukkoisilla jaloilla.

Viimeiset nousut ennen huoltopistettä olivat jyrkkiä ja jonkin verran näkyi kavereita nojaamassa sauvoihinsa. Myös ensiapua annettiin yhdelle kilpailijalle, ilmeisesti rasitus oli ollut kova koska verenpainetta mittailtiin. Vaikka mäet olivat pahoja, niin tasaisella pystyin vielä juoksemaan kohtalaisen mukavasti, ja tiesin että kyllä tästä selvitään hyvin. Onneksi juomat riittivät juuri ja juuri, muuten olisi voinut tulla jano. Kuuden kilometrin matkaan meni puolitoista tuntia, aika näköjään kulkee hitaammin korkeammassa ilmanalassa.

Viimeinen huoltopiste. Matkaa oli jäljellä vielä viitisen kilometriä. Muutamien juurakkolaskujen jälkeen reitti muuttui osittain helpommaksi ja iskin parin muun juoksijan kantaan. Tässä vaiheessa alkoi maalin odotus ja mietin missä vaiheessa alkaa kuulua maalialueen älämölö. Voimia oli kuitenkin jäljellä, mutta kun näin kyltin jossa kerrottiin maaliin olevan tunnin matka, alkoi vähän masentamaan. Onneksi aikaa ei oltu mitoitettu juoksijoiden mukaan, ainakin näin halusin itselleni uskotella.

Pian maalialueen läheisyyden pystyi jo kuulemaan, vielä muutama hassunhauska ylämäki ja se olisi siinä. Kannustus nosti ihon kananlihalle ja tunnelma oli upea. Allez Allez Mika! Voimia oli juosta ja hymy oli herkässä.

Lapset tulivat viimeisille kymmenille metreille ja maaliviiva ylitettiin yhdessä.

Viimeisellä etapilla sijoitus parani vielä viidellätoista pykälällä, joten sain tehtyä tavoitteidenmukaisen nousujohteisen juoksun. Loppuajaksi tuli 7h 22min. Virallinen cut-off aika oli 9h, mutta tätä oli (helteen takia?) jatkettu tunnilla. Juoksijoita lähtiin matkaan 2200, joista maaliin selvisi n. 2000.

Maalissa olo oli hyvä, ja maltillisen vauhdin ansiosta voimia jäi varastoon. Myös ruokahalu oli heti maaliin tulon jälkeen normaali, joka on aina itselleni merkki siitä että loppuun asti ei tarvinnut puristaa. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei kisan aikana tullut, Inov-8:n Ultra Trailit toimivat hyvin ja energiat imeytyivät. Ei kramppeja eikä nyrjähdyksiä.

Maalissa oli myös Chamonixin pienpanimotuotteiden maistiaisia ja ne maistuivat aika hyvälle reissun päätteeksi.

”Our races are in mountains, they are difficult and we know it.” Totta, mutta kisa oli paljon muutakin, reitin kauneutta ja jylhyyttä ei voi kotisohvalta ymmärtää, se on koettava omin jaloin. Kisan aikainen kannustus ja ilmapiiri olivat upeita ja kaikki järjestelyt toimivat moitteettomasti. Tullaanko tänne uudestaan? Onko Paavilla hassu hattu?

EPILOGI

Seuraavana päivänä reidet olivat jäykät, mutta ei sen kummempaa. Kävimme vielä perheen kanssa Aiguillette des Posettesilla, mutta nyt alkumatka mentiin kabiinilla ja vasta loppumatka käveltiin. Ei makeaa mahan täydeltä.

Tiistaina lähdimme vielä käymään Aiguille du Midillä. Vaikka olin jo tottunut vuorimaisemiin, niin vielä pääsi vuori yllättämään miehen. Nousimme ensin kabiinilla reiluun kahteen tuhanteen metriin ja vaihdoimme sitten toiseen kabiiniin. Tiesin että ylhäältä on kabiini tulossa, mutta reilun 60 hengen kabiini katosi täysin vuoren seinämää vasten. Ylöspäin mentäessä henki tuntui salpautuvan vuoren massiivisuuden vieressä ja tunsin äkillisesti itseni hyvin hyvin pieneksi. Maisemat 3800 metrissä olivat huikeat, täällä olisi voinut viettää koko päivän.

Lomamatka jatkui kuitenkin vielä Italian puolelle. Huuhtelin viimeisetkin jalkahien rippeet Välimeren aaltoihin ja sitten palasimmekin Chamonixin kautta Geneveen. Vuorten vau-efekti oli edelleen tallella.

Tämä oli ensimmäinen tämän vuoden neljästä maratonista. Seuraavaksi vuorossa on jänisjuoksu HCM:llä, Nuuksio Classic ja kausi päättyy Kolille vähintään maratonin merkeissä tai jos saan lähtöluvan tuplamatkalle niin sitten sinne.

Alunperin olin suunnitellut tämän vuoden olevan polkujuoksun vuosi, ja sitten olisi paluu triathlonin täysmatkan pariin, mutta tämä reissu jätti pysyvän jäljen sydämeeni, joten saapa nähdä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Mutta se on varma että näihin maisemiin vielä palataan. Miehen voi viedä pois vuorillta mutta vuorta ei voi viedä miehestä.