Tänä vuonna olisi kolmas kerta Nuuksio Classicissa. Kahdesta edellisestä kerrasta oli jääneet vähän ristiriitaiset fiilikset, tapahtuma on hyvin järjestetty, reitti upea (mikäli sitä ehtii havannoimaan), mutta omat lähes identtiset suoritukset (molemmilla kerroilla loppuaika 5.02) eivät olleet ihan täysosumia. Tämä olisi viimeinen pitkä harjoitus ennen Kolia, ja olinkin vähän kahden vaiheilla lähdenkö fiilistelemään vai kisailemaan oman reittiennätyksen toivossa. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Kisaa edeltävä viikko oli kiireinen, joten tulevaa kisaa en ehtinyt hirveästi miettimään. Treenit pidin kevyenä, vähän työmatkafillarointia ja juoksulenkit tein pääsääntöisesti Keskuspuiston poluilla. Tankkaus hoidettiin muutamalla mässypussilla, maltolla ei ruvettu kikkailemaan.

Perjantaina oli vuorossa kisamateriaalin haku Amerin Brand Storelta, ja tässä vaiheessa tuleva kisa alkoi pikkuhiljaa realisoitua. Tuttu kartta, buffi, High5-elektrolyyttitabletteja ja muutama geeli. Perussetti siis.

Illalla oli ohjelmassa repun pakkaus, pakolliset varusteet olivat kartta, juomapullo ja ea-pakkaus. Varmuuden vuoksi vielä talouspaperia mukaan jos tulee tarvetta äkilliseen biokätkeilyyn, eipähän tarvitse käyttää saniaisia. Herkkuja pakkasin reppuun riittävästi. Energiankulutus polkujuoksussa on suurempaa kuin tasaisen maan juoksuissa, koko kroppaa joutuu käyttämään huomattavasti enemmän oksia väistellessä ja kallioilla tasapainoillessa. Edellisillä kerroilla en syystä tai toisesta nauttinut riittävästi energiaa, ja tämä teki loppumatkasta aika nihkeän. Ja tämä myös näkyi pummeina, vaikka reitti on hyvin merkitty, niin energiatason laskiessa myös tarkkaavaisuus herpaantuu, ja viimeksi teinkin ylimääräisen lenkin juuri tämän takia.

Kisapäivä oli harmaa ja sadetta oli tiedossa, mutta keli oli muuten lämmin. Selkeä sortsi- ja t-paita -keli, irtohihat ja lippis päähän suojaamaan silmiä sateelta ja oksilta. Kenkävalinta oli vähän avoin, nastarit olisivat paras vaihtoehto pidon kannalta, mutta en ollut juossut niillä sitten kevään, ja epäilin että jalat eivät viihtyisi niissä koko matkaa. Valinta tehtiin Inov-8:n X-talonin ja Ultra Racen välillä. Vaikka UR:n pohjakuviointi ei ole kauhen aggressiivinen, tuntuma maastoon sillä on hyvä ja hyvä kärkisuojaus auttaa kun (ei jos vaan kun) varpaat saavat osumaa. Ja samalla se olisi hyvä testi Kolia ajatellen, myös siellä tulee olemaan osittain samanlaista juurakkoa ja kalliota. Näillä mentäisiin.

Normaalit puuroaamupalat, ja lähdin hyvissa ajoin kohti kisapaikkaa. Omat fiilikset olivat hyvät, edellisestä varsinaisesta kisasta olikin jo jonkin verran aikaa, ja kun HCM päättyi miten päättyi, niin nyt oli mahtavaa päästä taas tositoimiin. Keväällä Bodom Trailin loppuaika oli 2.15, nyt ajattelin juoksevani optimisuorituksella 4.45 – 4.50.

Siikarannassa oli useita tuttuja, ja varusteita vaihtaessa ehti hyvin vaihtaa kuulumisia. Vähän ennen kymmentä siirryin lähtöalueelle, starttikäsky ”Hippohiihdoista tuttu hep!” kajahti, ja sitten mentiin.

Starttasin ensimmäisessä lähtöryhmässä, ja kun Siikarannan alueelta siirryttiin metsän siimekseen, mentiin tutussa jonomuodostelmassa. Alussa muutamia kävelyaskelia, mutta nopeasti pääsi juoksemaan omaa vauhtia. Edellisinä vuosina ruuhka on ollut huomattavasti suurempi, nyt joukon jakaminen kahteen lähtöryhmään oli onnistunut valinta, ja matka sujui hyvin.

Ensimmäinen kymppi meni vähän yli tuntiin, mutta tiesin että tästä ei voi vielä päätellä loppuajan suhteen yhtään mitään. Jonkin verran juttelimme porukassa, ja ryhmän vetäjä sanoi juosseensa matkan viime vuonna 4.30:een. Tiesin että tässä vauhdissa en kestä koko matkaa, ja porukka todennäköisesti hajaantuu, mutta nyt tämä vauhti tuntui passelilta, enkä ruvennut himmailemaan. Pian tulikin reitin huippuhetki, kapuaminen Swinghillin päälle.

Nousu meni hyvin, ja jo tässä vaiheessa ylösvievä polku oli mutainen ja liukkaahko, niin mitähän se mahtoi olla 400. juoksijan jälkeen. Mäen päällä täytin toisen juomapullon, ja takaisin radalle. Tähän asti olin juossut hyvässä porukassa, ja nyt tuo porukka hajosi, joten matkaa jatkettiin osittain yksin, osittain pienemmissä ryhmissä.

Edellisviikkojen sateet olivat pehmittäneet reittiä huomattavasti, joku tiesi kertoa että vain pari viikkoa aikaimmin reitti oli täysin kuiva ja kova, mutta nyt sitten kahlattiin urakalla. Parhaimmillaan vettä ja mutaa oli puolisääreen asti, ja kaveri kertoi myöhemmin maalissa luiskahtaneensa pitkospuilta vyötäröään myöten suohon. Kalliot ja kivet olivat liukkaita, juurista puhumattakaan. Kun kengän keskikohta osuu sopivasti juuren päälle, niin sitten tarvitaan nopeita korjausliikkeitä. Paljon hallittuja ja vähemmän hallittuja liukumisia, sitähän tämä polkujuoksu on. Vaikeimmat paikat selvitin kunnialla, mutta kun tuli helpompi etäisesti hiekkatietä muistuttava kohta, ja kun vielä samanaikaisesti kaivoin geeliä esiin, niin maakosketus oli tosiasia. Polveen vähän ruhjeita, pientä iskua käsivarteen, onneksi ei mitään isompaa. Mutta hyvä opetus jatkuvan keskittymisen tärkeydestä.

Puoliväliin tulin ajassa 2.22, tässä vaiheessa kävi mielessä että tänään voisi rikkoutua oma ennätys. Tosin vielä ei uskaltanut pahemmin tuuletella, koska nyt myös matka alkoi painamaan jaloissa. Toinen juomapiste oli 22 km:n kohdalla, täytin molemmat juomapullot ja tiputin toiseen pulloon kofeiinilla terästetyn elektolyyttiporetabletin. Ei nyt ihan iltapäiväkahvien korvaaja, mutta toiseksi paras vaihtoehto näissä olosuhteissa.

Juomapisteeltä lähdin tekemään matkaa yksin, iso porukka oli irtautunut aikaisemmin ja jouduin lähtemään matkaan itsekseni. Tauon jälkeen juoksu kulki hetken kevyesti, mutta sitten tuntui että vauhti alkaa hiipumaan. Edessä ei näkynyt ketään, eikä myöskään takana. Vetäisin vielä eväänä olleita geelikarkkeja väärän kurkkuun, kaatumisessa iskemäni polvi alkoi vaivata ja tästä alkoi matkan henkisesti raskain vaihe. Pitkospuut olivat liukkaat, portaat liian pitkiä ja nautitut geelit alkoivat painamaan vatsassa.

Portaita noustessani kuulin kellojen kilkatusta, joten tiesin että joku on edelläni jonkin matkan päässä. Toisen selän ohittamisesta saa aina vähän virtaa, ja mietinkin haluanko olla tarjoamassa energiaa kanssakilpailijalle, vai otanko itse energiat vastaan. Päätin kallistua jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle.

Pikkuhiljaa sain edellä juoksevan kaverin kiinni, ja aika nopeasti juoksimme seitsemän hengen ryhmässä. Juoksu kulki tasaista vauhtia, ja se sopi itselleni mainiosti. Nyt ei ollut tarvetta lähteä kirimään, kunhan roikun mukana.

Viimeinen juomapiste oli 33 km:n kohdalla. Toivoin että muillakin olisi tarve pysähtyä, onneksi oli. Vettä pulloon ja samantien liikkeelle, tungin pullon liiveihin juostessa, muuten juna olisi mennyt menojaan. Viimeinen rypistys. Jalat painoivat, ja koko ajan teki mieli hidastaa vauhtia. Mutta nyt hidastaminen ja ryhmästä jääminen ei ollut vaihtoehto, jos näin kävisi, loppu olisi vieläkin tympeämpää. Viisi kilometriä maaliin, pari kaveria tippui ryhmästä, pieni energiapiikki itselleni. Kolmen kilometrin kohdalla alkoivat kuulua maalialueen kuulutukset, nyt ei enää homma jää kesken, tällä mennään loppuun asti. Yksi kilometri maaliin, ”maali tulee neljän minuutin päästä” hauskuutin muita. Laadukasta huumoria. Pari kaveria otti loppukirin, itse jätin ne hommat muille. Aivan sama, oma ennätys on nyt tosiasia, loppuaika 4.48.

Maalissa olo oli voipunut. Matka oli ollut raskas, mutta sainpahan taisteltua itseni maaliin, ja olin tyytyväinen kun pysyin ryhmän mukana. Jos olisin joutunut juoksemaan yksikseni, aika olisi ollut huonompi. Taas tuli huomattua että korvienvälillä on merkitys näissä asioissa. Kummasti sitä aina löytää voimareservervejä tarvittaessa vaikka kuinka keho yrittää viestittää että eiköhän tämä touhu jo riitä.

Onneksi maalialueen tarjoilut pelasivat. Palautusjuomat ja grillimakkaraa pahimpaan nälkään. Aurinko paistoi ja vaikka ruokahalu ei ollut ihan paras mahdollinen, sain kuitenkin makkarat alas. Ja kun vähän aikaa oli istunut nurmikolla, oli vaikea päästä ylös. ”It’s not years, it’s the mileage”, kuten tri Jones sanoi. Jos jostain voisi nillittää, niin kahvia olisi hyvä olla tarjolla heti kisan jälkeen. Päivän kun on rymynnyt märässä metsässä, niin kahvi on voitehista parhain.

Jälkipelit muiden juoksijoiden kanssa saunassa, ja kanakeitot naamariin. Pakkasin jalat autoon ja sitten kohti kotia.

Päivä oli hyvä, oma ennätys plakkarissa, ja neljän viikon päästä juostaan Kolilla. Sitä odotellessa.