Neljä viikkoa Nuuksio Classicin jälkeen oli taas aika sitoa tennarin nauhat kireälle ja valmistautua vuoden viimeiseen pidempään koitokseen, Vaarojen maratoniin. Perjantai yöksi kisapaikalle tupsahtanut Valio-myrsky aiheutti sen, että ensimmäistä kertaa matkana ollut 130 km:n juoksu piti peruuttaa turvallisuussyistä, ja meille muille jäi jännitettävää minkä verran reitin varrelle tulisi ylimääräisiä esteitä myrskytuhojen muodossa. Olisiko luvassa maratonin verran estejuoksua?

Nuuksio Classicissa olin saanut itsestäni irti sen, mitä irrotettavissa oli, ja orientoituminen uuteen kisaan tuntui vähän takkuiselta. Kisan jälkeen päätin palautella henkisesti ja fyysisesti, ohjelmassa oli enemmän pyöräilyä ja uintia kuin juoksua, juoksulenkit tein kuitenkin pääasiassa Keskuspuiston poluilla ja Paloheinän pururadalla jotta jaloissa säilyisi jonkinlainen tuntuma maastoon ja mäkiin. Kisaa edeltävän viikon otin vielä sitäkin kevyemmin, muutamana päivänä pyöräilin töihin ja keskiviikkona yksi polkujuoksulenkki. Itse kisaa en juurikaan ehtinyt miettimään, torstaina juoksukamat kassiin ja perjantaina puolenpäivän jälkeen kohtia Kolia.

Aikatavoitteita olin hahmotellut suurpiirteisesti, 5h alitukseen en juurikaan uskonut, tiesin että reitillä on enemmän periaatteessa nopeasti juostavaa hiekkatietä kuin Nuuksiossa, mutta nousumetrejä on enemmän, ja matkaa Ryläykselle ei voi sanoa varsinaiseksi pikataipaleeksi (paitsi ehkä Henri Ansio ja Chuck Norris voivat sanoa). Laskeskelin kuitenkin että 5h 15 min voisi olla hyvä tavoite, ja tärkeintä olisi taas tehdä ehjä suoritus ilman hölmöilyjä.

Saavuimme Kolille ennen myrskyä, tsekkaus hotellille, juoksunumeron haku ja kisakaupan katsastus. Ja mitäs sieltä löytyi? Yllätys yllätys, uudet lenkkarit! Testikäytössä olleista kengistä löytyi itselleni sopiva koko, ja kun halvalla sai, niin sulovileninä kengät mukaan. Salomonin S-lab Sense SG istui jalkaani erinomaiset, ja aloin miettimään olisiko tässä samantien kengät huomisen retkelle. Alkuperäinen suunnitelma oli juosta Inov-8 Race Ultrilla, samoilla joilla oli menty Nuuksio ja Mont Blanc Maraton, mutta Salomonin pohjakuvio oli hivenen agressiivisempi ja ajattelin sen tarjoavan hivenen paremman pidon märissä olosuhteissa. Uusien kenkien kokeilua ei välttämättä maratonilla suositella, mutta joskushan se ensilenkki on tehtävä! Ja luotin sen verran omiin tuntemuksiini, jos kenkä tuntuu omaan jalkaan hyvältä niin ei se silloin ihan huono voi olla.

Aamulla herätys 5.30. Aamupalat ja sitten saattamaan vaimo ystävineen klo 07 retki- (ja ultra-) sarjan starttiin. Lämmintä oli kolme astetta, ja päivänvaloa juuri sen verran ettei startissa tarvitse otsalamppua. Hotellin ympärillä ei näkynyt myrskyn jälkiä, mutta lähiympäristön teille oli kaatunut puutavaraa, ja varsinaisen reitin kunto oli vielä arvoitus myös järjestäjille.

Startin jälkeen lampsin hotellille tekemään omia kisapakkailuja, ja miettimään pukeutumista. Keli vaikutti sortsikeliltä, olihan vasta lokakuu ja lämpötila plussan puolella. Yläosaston kanssa pähkäilin vähän enemmän, mutta kun vettä rupesi tihuuttamaan, päädyin pitkähihaiseen paitaan ja ohueen takkiin.

Kompressiosukkia jalkaan vetäesäni kuului pahaenteinen risahdus, ja kantapaa oli paljas. Just, ja olikos niitä varasukkia mukana? Mietin lähdenkö etsimään sukkia kisakaupasta, mutta päädyin laittamaan kantapäähän compeedia ja päälle vielä ihoteippiä. Jos jotkut juoksevat maratonin niin, että pohjalliset ovat ulkona kengistä, niin ei tämä oma homma yhteen reikään kaadu. Mutta hyvä muistutus mitä jatkossa kannattaa pakata mukaan kisoihin.

Puoli tuntia ennen starttia herkuttelin vielä yhdellä geelillä, ja sitten olikin aika lähteä lähtöalueelle.

Lähdin ensimmäisessä lähtöryhmässä ja alku oli hivenen tahmeaa, mutta luotin että se johtui vain kevyesti otetusta viikosta ja täysistä hiilarivarastoista. Ja pian juoksu alkoi kulkemaan, ja samalla tuli törkeän kuuma. Kiroilin liikavaatetusta, hanskat pois, hihat ylös ja vetoketjua auki, ja tämä tekikin olosta siedettävän.

Matka Kiviniemeen on reitin paras vaihe. Polku on mukavan vaihtelevaa mutta  samalla nopea. Tässä vaiheessa väsymys ei ole iskenyt ja elämä on pääsääntöisesti mahtavaa, vähän kuin olisi lomalla. Juoksimme hyvässä porukassa Kiviniemeen asti, vauhti oli juuri itselle sopivaa. Sykkeitä en katsellut, kello ilmoitti säännöllisesti kilometrien kuluvan ja vesistön ylityksen jälkeen tulin Kiviniemeen (n. 18 km), ajalla 1.50.

Kiviniemen huoltopisteeltä sai kaikkea mitä halusi, mikäli halusi vettä. Uudet vedet pulloihin, elektrolyytit poreilemaan ja matka jatkui. Nyt oli alkamassa reitin mielenkiintoisin ja hitain vaihe, matka kohti Ryläystä. Mielessäni olin jakanut matkan kolmeen vaiheeseen; ensin Kiviniemeen joka on helppo ja nopea, sitten Ryläyksen osuus joka päättyy toiselle juomapisteelle, ja loppu onkin taas helppoa mutta puuduttavaa matkanteko hiekkatiellä ja viimeisten nousujen odottelua.

Pian Kiviniemen jälkeen hyppäsin uuteen letkaan ja matka jatkui samban tahtiin. Tässä korostui polkujuoksun parhaat puolet, juoksua hyvässä porukassa ja hienoissa maisemissa. Vaikka kyseessä oli kilpailu, niin yhteenkuuluvuuden tunne oli vahvasti läsnä, ja vaikka muutama nousu pisti vähän puuskuttamaan, niin silti fiilis oli hyvä. Ei kisapäiviä suotta kutsuta juhlapäiviksi, näitä hetkiä varten on vuodatettu muutama tippa hikeä ja nyt nautiskellaan. Siis jos tykkää juurista, kivenlohkareista, kapeista poluista ja hopihopi-huudoista.

Oma juoksu kulki hyvin, muutama isku kengänkärkiin ja pari kertaa sai ottaa tukea maasta, mutta se kuuluu asiaan. Jonkin matkaa ennen Ryläystä päätin irrottautua joukosta ja lähdin etenemään itsekseni. Tiesin että joudun ehkä katumaan irrottautumista loppumatkan sileillä osuuksilla jos innostun liikaa, mutta päätin ottaa riskin ja katsoa mitä tuleman pitää. Tähän asti ei ollut tarvetta silmäillä reittimerkintöjä, mutta nyt joutui vähän nostamaan katsetta ja sivusilmällä varmistaa reitillä pysyminen, mutta eksymisestä ei ollut pelkoa, reitti oli merkitty hyvin ja aina säännöllisen väliajoin edessä näkyi kanssajuoksijoita.

Ryläyksen viimeiset nousumetrit olivat yhtä veikeitä kuin aina ennenkin, mutta lopulta näköalatorni tuli näkyviin. En kiivennyt torniin, vaan jatkoin matkaani muina miehinä. Pikkuinen pätkä hiekkatietä, ja taas lähdettiin poluille. Tässä vaiheessa tulivat itselleni vaikeimmat kilometrit, tuntui että viimeinen juomapiste ei tule millään vastaan. Kukaan ei ollut varsinaisesti juttutuulella, taisi matka painaa tässä vaiheessa muitakin. Nyt sai tehdä tosissaan töitä jotta jalat löytäisivät oikeat paikat kivien ja juurakoiden välissä.

”Miltä nyt tuntuu”, sisäinen ääni kysyi ja vastasin että tekisi mieli kävellä. ”Sattuuko johonkin?” sama ääni kysyi. Vasen nilkka taisi pyörähtää joitakin kilometrejä sitten, ja päkiöiden sisäreunat ovat arat, toinen käsivarsi sai vähän osumaa kun otin liian nopeasti puunrungosta kiinni ja päätä vähän särkee ja muutenkin väsyttää. ”No jos ei tuon kummempaa, niin eiköhän jatketa juoksemista” Joo, niin tehdään.

Viimeiselle vesipisteelle tuli ajassa 3.58. Matkaa olisi jäljellä n. 10 km, ja periaatteessa viiden tunnin alitus olisi mahdollinen, mutta tiesin että viimeiseen kahteen kilometriin menee aikaa noin 20 min, joten viiden tunnin ylitys oli tosiasia. Lähdin hiekkatielle, annoin itselleni luvan kävellä ensimmäisen ylämäen ja nautiskelin geelin, ja sitten matka jatkui. Askel ei tässä vaiheessa ollut kovinkaan lennokas, ennen rantatietä olevat alamäet pystyin kuitenkin tulemaan kohtalaisen rennosti juoksemalla alas. Vähän piti irvistellä ja ähistellä, mutta juoksemalla kumminkin. Rantatiellä ohittelin ja tulin ohitetuksi, ja sitten päästiin taas itse asiaan, loppunousuihin. Ensimmäinen valenousu oli 3 kertaa pidempi kuin muistin viime vuodelta, kiittelin mielessäni järjestäjien reittisuunnittelua, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja oli viimeisen laskun aika. Vähän isommilla irvistelyillä ja kuuluvimmilla ähinöillä alas, mutta kuitenkin juoksemalla ja saavutin muutaman edessä olevan juoksijan.

Loppunousu ja viimeiset kaksi kilometriä. Aikaa mennyt 4.50, ja kohta tämä hauskuus on takana. Nyt oli paras puristus jäänyt Pielisen rannalle, oli aivan sama olisiko loppuika 5.07 vai 5.15. Aina tasaiselle päästyäni piti potkia itseni juoksemaan ja muutaman ärrimurrin säestämänä niin tapahtuikin. Viimeinen nousu tuntui ja näkyi, vaikka kannustajat väittivät jotain muuta. Viimeiset kymmenet metrit juoksemalla, ja maaliin ajassa 5.09. Se oli siinä kuten se yksi jääkiekkoselostaja huutaisi.

Maaliintulon jälkeen raahauduin hotellihuoneeseen tarkastamaan vahinkoja. Jaloissa ei ollut rakkoja, eikä hiertymiä muuallakaan. Vasen nilkka oli vähän hellänä, samoin oikea pohje, mutta muuten ei vaurioita. Matkan aikana meni 6 Powerbarin energiageeliä nesteitä vajaat pari litraa, ja kaikki upposi hyvin, ei hylkimisreaktioita.

Saunassa oli perinteiset jälkipuinnit ja palailin vielä hotellihuoneeseen kahvittelemaan ja dominoimaan.

Loppujen lopuksi olen varovaisen tyytyväinen omaan suoritukseen. Ihan kaikkea en saanut itsestäni puristettua, mutta en usko että olisin silti pystynyt 5 h alitukseen. Toisaalta mitään varsinaisia ongelmia ei ollut matkan aikana, varusteet pelasivat, uhkapeli kenkien kanssa onnistui, energian nauttiminen oli siinä rajoilla että vähintäänkin yhden geelin enemmän olisin voinut ottaa, mutta mitään seinää ei tullut vastaan. Kisaan latautuminen ei ollut ehkä paras mahdollinen, mutta pääsääntöisesti hyvillä fiiliksillä mentiin kuitenkin loppuun asti. Vielä ei kuitenkaan aloiteta ylimenokautta, kahden viikon päästä on Helsinki City Trail (21 km), johon päättyy tämän vuoden polkujuoksukisat. Taidankin tästä lähteä sukkaostoksille.

PS. Loppuilta meni leppoisasti, naisseurue pääsi hyvävoimaisena maaliin ja hotellihuone on varattu ensi vuodelle. Illalla oli Trail Tour Finlandin palkinnonjaot, ja täytyy hattua nostaa kolmikoille, kovia ovat! Palkinnonjaon päätteeksi arvottiin vielä tavarapalkinot, ja sattumalta oma arpa voitti ja fleece-takki lähti kotiinviemisiksi. Edellinen voitto olikin ala-asteella Teräsmies-lehden arvonnassa, joten seuraava voitto onkin luvassa joskus vuoden 2060 tietämillä. Sitä odotellessa.