Kaksi viikkoa Vaarojen maratonin jälkeen oli vuorossa kauden viimeinen polkujuoksukisa, ensimmäistä kertaa järjestettävä puolimaratonin mittainen Helsinki City Trail. Kun kuulin kisasta ensimmäistä kertaa heräsi pieni epäilys siitä, kuinka paljon oikeasti juostaisiin poluilla ja minkä verran Keskuspuiston hiekkateillä. Mutta kun startti oli Paloheinässä jossa on tullut jonkin verran vietettyä aikaa poluilla ja maali Olympiastadionilla, niin uteliaisuus vei voiton ja kisaan ilmoittautuminen on tosiasia.

Kolin jälkeisen viikon otin juoksun suhteen kevyesti. Työmatkat kuljin fillarilla jotta jalat vähän vertyisivät ja vasta perjantaina vedin lenkkarit jalkaan ja juoksin töihin. Lauantaina kävin juoksemassa poluilla, mutta huomasin että vielä eivät jalat ole täysin palautuneet Kolin reissusta. Myös oikea pohje muistutti olemassaolostaan, joten päätin olle sille hellämielinen ja sunnuntaina hyppäsin cyclon selkään ja kävin fiilistelemässä tulevalla juoksureitillä.

Samanlainen löysäily jatkui kisaviikolla, työmatkafillarointia ja keskiviikkona kävin juoksemassa Paloheinän seiskapuolikkaan, ja nyt jalat tuntuivat olevan siinä kunnossa että niillä voi juosta lauantaina luottavaisin mielin. Torstaina taas työmatkafillarointia ja pieni hiilaritankkaus irtokarkeilla leffassa käydessä (mitään tankkaustahan ei oikeasti tarvita, mutta se ei nyt kuulu tähän).

Lauantain kisa-aamu valkeni reippaasti pakkasen puolella, aamulla herätessä oli viisi astetta pakkasta ja täysin kirkas keli. Ennusteen mukaan päivällä pitäisi olla kymmenkunta astetta lämmintä, lähes täydellinen ilma pikku ulkoilulle. Kuluneet viikot olivat olleet kuivia, joten nyt ei olisi pelkoa että reitillä pitäisi kahlata eikä pitkospuilla luistella. Tämä helpotti varusteiden valintaa, etukäteen olin miettinyt juomaliivin mukaan ottamista, mutta päätin hylätä sen vaihtoehdon. Matkan varrella tulisi olemaan kaksi juomapistettä, sen pitää riittää näillä keleillä. Mukaan yksi energiageeli (jonka kanssa ei tarvitse vettä), sortsit jalkaan, t-paita ja irtohihat, näillä mentäisiin tämä päivä.

Tavoiteaikaa on uudessa kisassa vaikea sanoa, jokainen polkujuoksukisa on kuitenkin omanlaisensa, eivätkä tulokset ole vertailukelpoisia. Toukokuussa Bodomilla oli mennyt 2h 15min, niin tiesin että tämä ei ole niin märkä ja raskas reitti, joten kyllä tämä pitäisi reilusti kahden tunnin alle mennä.

Lähdin ensimmäisessä lähtöryhmässä liikkeelle, ja alkuverryttelyksi lähdettiin nousemaan Paloheinän pulkkamäkeä ylös, ja sitten alas ja metsään. Jonosssa mentiin ja vauhti oli itselleni sopivaa, ei ollut tarvetta juurikaan ohitella, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Juoksu kulki rennosti 5 min/km vauhtia, tutuilla poluilla mentiin ja fiilis oli muutenkin hyvä.

Vaikka maisemat olivat tuttuja, niin itselle uusia polkuja oli reitin varrella mukavasti. Vieruskaverin kanssa tulikin kehuttua ratamestaria oivista valinnoista. Ja pian tämän jälkeen lajiin kuuluva maankontakti, vastaanotto suorin sormin. Sormea pystyi taivuttelemaan eikä kipu viitannut murtumaan, matka sai jatkua.

Reitin ensimmäinen juomapiste oli reitin isoimman nousun alapuolella, pikaiset hörpyt urheilujuomaa ja taas Paloheinän mäen huippua kohti. Alku meni juosten, mutta sitten päätin kävellä mäen reippaasti ylös. Sen verran polku oli jo pehmentynyt ja mutaantunut, että juoksemallakaan ei sitä kovin paljoa nopeammin päästäisi. Kädet reisiin ja menoksi, mäen päällä sai vetää muutaman ylimääräisen kerran henkeä, sitten lähdettiin taas alaspäin kohti keskustaa.

Tähän asti oltiin menty pienessä porukassa, mutta mäen jälkeen letka hajosi ja ainostaan yksi juoksija oli näköpiirissäni. Hyppäsin kannoille ja matka jatkui. Polkujuoksun hienous tuli iholle, ainoa asia mikä oli mielessä oli keskittyminen seuraaviin askeliin. Mitään muuta ei tarvinnut pohtia kuin minne jalkansa laittaa. ”Tuon kiven päälle, noiden juurien väliin, oho, sehän oli liukas, kestääköhän tuo lohkare askeleen painon vai antaako periksi?” Melko zen.

Pirkkolassa oli taas herkkuja ja urheilujuomaa tarjolla, maltoin ottaa ryypyt ja lähdin samantien matkaan. Päätin herkutella mukana kantamallani geelillä myöhemmin. Loppuosa muuttui enemmän kallioila juoksenteluksi ja osa kallioista oli hyvinkin liukasta, varsinkin kaltevilla pinnoilla sai olla tarkkana. Myös matalalla paistava aurinko oli välillä hämäävä, maaston muodot katosivat ja jalan alta löytyi välillä mitä mitäkin. ”Mietinkinkö lippiksen ja aurinkolasien mukaan ottamista?” ”Toki mietin” ”No tuliko ne mukaan?” Tietenkään ei tullut. Tätähän tämä elo Suomessa on, jatkuvaa kärvistelyä liiallisen auringonvalon takia.

Matkan edetessä sai olla tarkkana jalkojen nostamisen kanssa, mutta suurempia kompurointeja ei enää tarvinnut tehdä. Vaikka matka tässä vaiheessa jo tuntui, niin oli hyvä juosta, lyhyempien matkojen etu on siinä, ettei tarvitse miettiä jaksaako maaliin vai ei. Tottakai jaksaa.

Pikkuhiljaa stadionin kuulutukset alkoivat kuulumaan, ja edelleen oltiin metsässä. Juoksun aikana en juurikan katsellut kelloa, mutta nyt vilkaisin ja aikaa oli mennyt 1.45, täysin aikataulussa. Nordenskiöldinkadun ylityksen jälkeen mentiin vielä viimeisen kerran kalliolle, viimeinen nousu ja sitten lähdettiinkin alas kohti stadionin sisäänkäyntiä. Alamäessä pystyin juoksemaan rennosti ja yksi selkä tuli vastaan. Sitten stadionin uumeniin jota kierrettiin yllättävän pitkään ennenkuin tultiin avoimen taivaan alle. Juoksuradoille oli raahattua tukkeja jotta askel ei olisi liian matala, juostiin Evilän hiekkalaatikon läpi, vielä toiset tukkien ylitykset, reissun maksimisykkeet tiskiin ja maaliin tultiin ajassa 1.53. Det var det, sanoisi ranskalainen.

Kisa oli kaikinpuolin onnistunut. Omaan juoksuun olen tyytyväinen, ihan äärirajoilla ei menty ja lopussa kuitenkin oli loppukirireserviä käytettävissä, tähän oli hyvä lopettaa kausi. Kisan järjestelyt pelasivat, reitti onnistunut ja hyvin merkitty. Ainoa nillitys tulee maalialueen tarjoilusta, muulla ei ole väliä, mutta kahvia pitäisi saada kun ei reitin varrella ehdi juuri iltapäiväkahveja nauttimaan. Kiitos jo etukäteen.

Maaliin tulon jälkeen kävin pesemässä kainalohiet pois. Pukuhuoneessa tuttujen kanssa jälkipeliä ja tulevien juoksujen suunnittelua. Jäin vielä katsomaan kuuman ryhmän maaliintuloa ja sitten oli todettava että tämän kauden kisat olivat tässä (Aktia Cup yms muuta pientä lukuunottamatta).

Ensi kauden kisakalenteri on siis vielä tyhjä. Viikko Kolin jälkeen suoritettiin arvonta Mt. Blancin 80K:lle, mutta valitettavasti nyt ei arpaonni ollut suosiollinen. Vaikka tiesin että arvontatulos on todella epävarma, niin paikan menetys suoraan sanottuna harmitti melkoisesti, meni niin sanotusti fiilikset. Kesän reissusta jäi sen verran mahtavat muistot, että olisin ehdottamasti halunnut mennä nauttimaan vuorimaisemista pidemmän kaavan kautta, mutta sinne ei nyt ensi vuonna mennä.

Katselin muita kisoja euroopassa, mutta jotenkin en vaan syttynyt tarjonnasta. Sen sijaan käänsin katseeni kotimaan kisoihin, ja tällä hetkellä ensi vuoden päätavoite haiskahtaa Lapin reissulta. Ja silloin mennään sen verran pitkä kaavan kautta, ettei aikaisemmin ole menty. Reittikin on vielä pidentynyt viime vuoden 125 kilometristä 134 kilometriin, joten lystinpitoa olisi luvassa koko rahan edessä. Onneksi ilmoittautuminen ei ole vielä alkanut, joten vielä ehtii keksimään tekosyitä miksi tuonne ei voisi mennä. Kieltämättä vähän jänskättää, mutta hyvähän se on välillä kokeilla uusia juttuja.

Paas reenaten, sanoisi turkulainen.