Marraskuu, vuoden ei niin hehkein – kuukausi. Se aika vuodesta jolloin järkevät ihmiset hengähtävät päättyneen kisakauden jälkeen ja ottavat iisisti, tai sitten on puoliurpoja jotka päättävät juosta vähintään 25 minuuttia ulkona kuukauden jokaisena päivänä.

Tänä vuonna olin tehnyt vakaan päätöksen olla hyppäämättä marrasputkeen. Putki oli osaltani jo koettu, kolme edellistä vuotta olin keikkunut putkessa ja tuoreessa muistissa olivat vielä viime vuotiset pakkolenkit. Ei putki yhtä miestä kaipaa, tuumin lähtiessäni lokakuun viimeisenä päivänä lenkille, mutta poluilla juostessa jalka lipesi ja huomasin juuttuneeni marrasputkeen.

Helsinki City Trailin jälkeen sluibailin urakalla, yhden viikon olin kokonaan juoksematta ja harrastin vain työmatkafillarointia. Sitten oli taas aika pikkuhiljaa siirtyä radalle, mutta ilmassa oli selkeää ylimenokauden tuntua.

Lokakuun viimeisenä päivänä lähdin fiilistelemään poluille ja päätin poiketa osittain HCT:n reitille. Ja mitäpä sieltä löytyikään, Juoksufiilis! Askel kulki lennokkaasti poluilla, löysin uusia reittejä joilla en ollut ennen juossut ja alamäkeä lehtien peittämillä kivillä rullaillessani en voinut olla hymyilemettä kun filis oli niin hyvä. Mäki muuttui vielä jyrkemmäksi ja vauhti kasvoi, nauroin ääneen. Huikea tunne! Nyt oltiin polkujuoksun ytimessä, tuota fiilistä ei tasaisella juostessa tule.

Lenkin edetessä huomasin päätökseni marrasputkesta pikkuhiljaa murenevan. Kun juoksu kerran tuntuu näinkin mahtavalta, niin miksipä sitä ei juoksisi vaikka joka päivä?

Tein kuitenkin muutamia linjanvetoja. Päätin että pakkolenkkejä en juokse, tämä on kuitenkin harrastus ja sen pitää olla muuta arkea tasapainoittava tekijä, ei rasite. En halunnut ottaa tästä ylimääräistä stressiä, en asettanut mitään kilometritavoitetta, vaan pelkät minimilenkitkin riittäisivät. Karsin pois kaiken ylimääräisen some-raportoinnin ja hoitaisin homman mahdollisimman yksinkertaisesti, pääasiassa olisi juoksusta nauttiminen, päivittäinen happihyppely ra(i)kkaassa marraskuussa.

Ensimmäiset viikot menivätkin hyvin. Pidin vauhdit maltillisina ja lenkit lyhyinä, enkä tinkinyt työmatkapyöräilyistä. Puolivälissä oli marraskuun kohokohta, Aktia Cup. Keli oli marraskuiseksi mitä mainioin, sortsikeliä pukkasi.

Juoksu kulki mukavasti, jäin omasta ennätyksestä 10 sekuntia, mutta perinteistä 6-7 kilometrin kohdalla tulevaa kuolemanpelkoa ei tullut, ja vauhtia olisi voinut kiristää pari napsua enemmän, mutta parin viikon päästä taas uudestaan.

Täytyy kyllä myöntää, että Aktia Cup on taas pelkkää parhautta talvikaudella. Varsinkin kun on ostanut sarjapassin, niin homma toimii kuin lentokoneen vessa. Paikanpäälle, oma juoksunumero narulta, verryttelyt, kuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, kisa, juoksunumero narulle, jälkipelit ja kotiin. Ei turhia jonotuksia eikä mitään ylimääräistä säätämistä. Pakko arvostaa.

Loppukuukausi meni samalla kaavalla kuin alkukin. Lenkkien pituuksista ei kirjoiteta lauluja, mutta kertaakaan ei juokseminen tympinyt tai tuntunut vastenmieliseltä. Toki muutaman kerran väsymystä oli sen verran silmäluomissa että ilman marrasputkea lenkki olisi todennäköisesti jäänyt juoksematta, mutta sekin helpotti kun oli ottanut muutaman juoksuaskeleen. Maltillisista vauhdeista ja lenkkien pituuksista johtuen myös jalat pysyivät kunnossa, eikä ylimääräisiä kremppoja tullut. Viimeisenä viikonloppuna sain vielä tehtyä omat ennätykset muutamilla Stravassa olevilla segmenteillä keskuspuiston poluilla, joten ihan hukkaan juoksut eivät menneet.

Kokonaiskilometrimääräksi tuli 202 km, joka on pienin määrä mitä marraskuussa on tullut juostua, mutta toisaalta kun koko ajan mentiin hyvillä fiiliksillä, niin oma arvo sillekin pitää antaa. Juostaan niitä määräviikkoja sitten myöhemmin, tästä on hyvä jatkaa.

Ai että aionko ensi vuonna lähteä marrasputkeen? No en tod, se juttu on niin nähty.