Nuts Pallas, tähän astisista kisoistani pisin reissu alkoi pikkuhiljaa olla todellisuutta. Omasta mielestäni olin henkisesti ja fyysisesti valmis tulevaan koitokseen ja tavoitteena oli tehdä hyvä suoritus joka ei kuitenkaan olisi pelkkää selviytymistä aikarajoja vastaan. Mielikuvissani tulin maaliin vaivalloisesti juosten, matkan rasitus tuntuen, mutta samalla tuntien vahvaa tyytyväisyyttä läpi juostusta urakasta. Väärässä olin.

Lähdimme matkaan jo tiistaina, tarkoitus oli pitää pitkän ajomatkan jumit minimissä. Maanantai-iltana kävin hierotuttamassa jaloista jumit pois, ja tiistai-iltana olimme Oulussa Nallikarin kylpylässä lillumassa. Ylläkslle saavuimme keskiviikkona hyvissä ajoin, eikä matkan teko tuntunut rasittavalta.

Erityisiä energiatankkauksia en tehnyt, ainoa muutos ruokavalioon oli kahvinjuonnin vähentäminen. Kuluneen viikon aikana join vain aamukahvin, näin ajattelin saavani paremman hyödyn yön aikana nautittavasta kofeiinista. Alkuviikon pienen päänsäryn lisäksi en kuitenkaan muuttunut ihmishirviöksi, ehkä elämä ilman kahvia voi olla mahdollista. Tosin vakuuttavia todisteita moisesta elämänmuodosta ei ole vielä löytynyt.

Torstaina kävimme perheen kanssa kiertämässä Kesänkijärven, ja samalla reissulla kävin kiipeämässä Pirunkurun nousun. Käytännössä koko kuru on pelkää irtolohkaretta, melko veikeä paikka. Ja vielä veikeämpää oli tulla tulla sama pätkä alaspäin, nyt ei ollut oikea paikka teloa jalkoja. Jalat tuntuivat vetreiltä, ja otin tämän selkeänä ennusmerkkinä hyvin menevästä kisasta. Kävimme vielä hissillä Ylläksen huipulla ihailemassa maisemia, ja samalla pystyin katselemaan miten juoksureitti lähtee huipulta etenemään. Hissistä katsottuna nousu vaikutti melko mukavalta, ja vaimolta pääsi spontaani ”Voi saakeli” kun katsoi kisan ensimmäistä nousua. Hyvät alkulämmöt tiedossa.

Perjantai olikin sitten jäiden polttelupäivä. Aamupäivällä vielä viimeiset varustetsekkaukset, ja sitten odoteltiin kisan alkua. Yritin ottaa päiväunet, mutta eihän siitä tullut mitään, tuleva koitos pyöri mielessä. Parin tuntia ennen statttia kevyt päivällinen, kuppi kahvia ja sitten olikin aika siirtyä Äkäslompolosta Ylläsjärven puolelle.

Varusteiksi tuli sortsit, merinovilla t-paita, irtohihat, lippis ja aurinkolasit ja vielä kompressiosäärystimet suojaamaan sääriä. Jonkin verran arvoin kompressiosukkien mukaanottamista, mutta säärystimien käyttäessä kuivien sukkien vaihto olisi Pallaksella helpompaa. Säärystimet ostin luonnollisesti kisaa edeltävänä päivänä, ei kai kukaan vanhoissa varusteissa juoksentele? Kengiksi tuli alkutaipaleelle Inov-8:n X-talonit, ja vasta Pallakselta eteenpäin matka jatkuisi Ultra Raceilla. Dropbagiin kenkien lisäksi kuivat sukat, ja pitkähihainen merinovillapaita. Ja kasa geelejä, kettukarkkeja yms lisäenergiaa.

Olimme Hotelli Saagan edustalla tasan viideltä. Juoksunumeroiden jonotus meni nopeasti, ja jätin tavarat Pallaksen drop bag-kuljetukseen. Samalla huomasin että toinen juomapulloista falskaa, ja paitani oli täysin märkä.Tarkempi tarkastelu paljasti että pullossa on pieni reikä! Minulla oli yksi UD:n varapullo mökissä, ja pikaisella laskutoimituksella päädyttiin siihen, että sen ehtii juuri ja juuri hakea mökiltä. Vaimo matkaan, ja pullo tuli pikakuriirinomaisesti reilusti 5 minuuttia ennen starttia. Mahdollisen ylinopeuden kiistämme jyrkästi.

Ja sitten liikkeelle! Olin suurinpiirtein letkan puolivälissä, kiirettähän tässä ei ole, tiedossa oli vuorokauden mittainen reissu, mitä todennäköisemmin ensimmäinen 24 h juoksu. Sauvat auttoivat nousussa, ja tossu nousi kevyesti. Sykkeet pysyivät maltillisella tasolla ja puolen tunnin tunkkauksen jälkeen olimme huipulla. Reilu 400 nousumetriä ensimmäiseen nousuun. Kyllä täällä olisi verttikilometrin lenkit mukavampia, ei tarvitse kymmeniä kertoja nousta nyppylän huipulle, kaksi kertaa riittäisi. Ensimmäinen huiputus tehty, fiilis oli hyvä. Samalla vaihdettiin vieruskaverin Timon kanssa muutama sana ja vertailtiin nousumetrejä, ja sitten lähdetiin yhtämatkaa alaspäin.

Jossain vaiheessa alastuloa alavatsassa antoi olla epämiellyttäviä tuntemuksia. Juuri samanlaisia joiden takia keskeytin viime vuonna HCM:llä. Vastaavia on tullut muutaman kerran aikaisemmin, ja alussa tuntemukset ovat lievempiä, ja jossain vaiheessa ne pahenevat ja vetävät kaksinkerroin. Onneksi kipu sattui ainoastaan askeleen osuessa maahan, olihan tuossa aina jotain sekunnin osia jolloin tömähdyksiä ei ollut.

Matka jatku Timon kanssa, mutta vielä huipulla ollut hyvä fiilis oli haihtunut. Ulkoisesti juoksu kulki, mutta normaali rento juoksu oli vain haave jostain paremmasta. Tavallaan jo tässä vaiheessa tiesin homman olevan ohi, mutta ihan ensi metreillä en halunnut luovuttaa.

Pirunkurun nousu oli yhtä hauska kuin edellisenä päivänä, ja suorassa auringonpaisteessa hiki virtasi. Onneksi olin varannut kahden puolen litran lötköpullon lisäksi juomasäiliön reppuun, mukana oli noin 2 l nestettä, ja sille oli nyt käyttöä.

Reitti oli hyvin merkitty, eikä vaaraa eksymisestä ollut. Nautin säännölliseti geeliä sekä High5-sihijuomaa, jotta saisin hikoillut suolot takaisin.

Peurakaltion huoltoon (32 km) tulin vajaan 4½ h jälkeen. Perhe oli mukana kannustamassa ja auttoi juomapullojen täytössä ja huitoi hyttysiä pois kimpustani. Tässä vaiheessa energiat eivät maistuneet, nappasin kuitenkin muutamia sipsejä, suolakurkkua ja rusinoita, toivat ne kuitenkin vähän vaihtelua omiin retkieväsiin. Kateellisena kuuntelin Timon ahmimia fani-palojen kpl-määriä. Hyvä että toisille maistuu.

Matka kuitenkin jatkui. Tässä vaiheessa vedin irtohihat päälle, mutta kun nousu Äkäskeron huipulle alkoi, niin ne sai taas riisua alas. Maisemat reitin aikana olivat hienot, vaikka olo ei ollut kovinkaan kaksinen, ei se estänyt ihailemastaa avointa tunturimaisemaa. Tässä vaiheessa alkoivat pienet vatsakrampit, ja irvistykset kasvoilla pitenivät. Huomasin myös nauttivani energiaa liian vähän, mutta aina kun otin geeliä, niin alavatsaa vihlaisi enemmän. Jos nousut menivät kuitenkin kohtalaisen hyvin, niin alamäet olivat tuskallisempia kun iskutus oli kovempi. Tässä vaiheessa polut olivat kuitenkin hyvinkin juostavia ja lievästi sanottuna harmitti kun olo pakotti himmailemaan.

Reilun 7 tunnin jälkeen tulimme Pahtavuoman huoltopisteelle. Samanlaista pakkosyöntiä kuin aikaisemmalla, ja tässä vaiheessa ilma oli sen verran viilentynyt, ja koska vauhti oli rauhallista, päätin laittaa takin päälle. Nestettä oli hyvin jäljellä, joten tyydyin vain juomaan järjestäjien antimia, enkä täyttänyt juomapulloja. Tauko kesti vajaat 10 minuuttia ja matka jatkui. Onneksi päästiin taas nousemaan, joten kroppa sai nopeasti lämmöt takaisin. Jos tähän asti olin kävellyt suunniteltua enemmän, niin nyt juoksu oli täysin minimissä. Kannustin Timoa lähtemään omia menojaan, täysin turha olisi roikkua seurassani.

Pian teinkin matkaa yksin. Kilpailijoita meni säännöllisesti ohitseni, ja lähes jokainen kysyi onko kaikki ok ja moni oli valmiina tarjoamaan suolaa yms energiaa. Kertoo paljon kilpailijoiden asaenteesta. Kisan synkimmät hetket olivat tässä, maasto oli muuttunut märemmäksi, reitillä oli melko paljon kaatuneita puita ja kävely alkoi tympimään, tänne tultiin juoksemaan, ja nyt kauden päätavoite on muuttunut sauvakävelyksi. Vatsa kramppaili parhaimmillaan 5 minuutin välein. Toisaalta jollain tasolla pystyin kuitenkin hetkittäin nauttimaan tilanteesta. Lapin valoisassa yössä oli oma tunnelmansa, ja olo oli fyysisesti pirteä. Välillä olin kuulevani muiden kilpailijoiden ääniä, mutta eihän siellä ketään ollut.

Kilometrit kuluivat, ja laskeskelin että tällä vauhdilla seuraavaan huoltopisteeseen on vielä parin tunnin matka. Yhtäkkiä taakseni ilmestyi Marianne, ja jatkoimme taivallusta. Seura piristi kummasti kun ei tarvinnut enää käydä synkkää monologia, ja sain ajatukset irti omista ongelmista. Lopulta pääsimme Rauhalan huoltopisteelle, kysyin löytyykö kyytiä Pallakselle, ja semmoinen kuulemma löytyy. Sanoin miettiväni muutaman minuutin, mutta kun nautin huollon antimia, iski taas vatsakrampit, ja totesin homman olevan tässä, Garminin mukaan matkaa oli tehty 60,6 km, aikaa oli kulunut 10.32h ja nousua 1957 m.

Mitään suurta tunnemyrskyä keskeyttämispäätös ei saanut aikaan, olin kuitenkin ennättänyt 10 tunnin ajan sopeutua tilanteeseen. Jossain vaiheessa mietin että jatkan Pallakselle, ja jos kisan maali olisi ollut Pallaksella, niin silloin olisin todennäköisesti raahautunut perille. Mutta koska en ollut juurikaan pystynyt nauttimaan energiaa, niin 4-5 h sauvakävely ei juurikaan napannut, loppusijoitus olisi kuitenkin sama DNF.

Huolto ilmoitti kyydin tulevan vajaan tunnin päästä, onneksi pisteellä oli nuotio, joten istahdin sen ääreen kuivattelemaan tennareiden kärkiä. Pian huoltopisteelle saapui muitakin juoksijoita, ja sain seuraa keskeyttäneiden penkille. Yksi juoksija tuli metsästä kahden miehen mittaisen oksan kanssa ja kysyi juoksusauvoja lainaksi, olisi kuulemma tarvetta. Annoin omani lainaksi ja toivotin onnea lopputaipaleeelle.

Pienen odottelun jälkeen kyyti tuli, ja kävin hakemassa Pallaksen huoltoteltasta dropbagin, ja kokeilin jos saisin syötyä jotain. Tässä vaiheessa keli oli jo muuttunut tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, ja kädet tärisivät sen verran että oli vaikeuksia pitää teemukia kädessä ilman että suurin osa läikkyisi maahan. Pallashotellin aulassa söin pizzaa ja teetä, ja reilun tunnin jälkeen vatsakin rupesi pikkuhiljaa rauhoittumaan. Oli hyvää aikaa miettiä taaksejäänyttä urakkaa, olisiko sittenkin pitänyt pysähtyä jo Peurakaltiolla ja jäädä odottamaan jos vatsa olisi siinä jo rauhoittunut? Mutta toisaalta mitään takeita ei ollut siitä, että ongelmat eivät olisi uusiutuneet, ja käytännössä tuo olisi tarkottanut parin tunnin oleilua todennäköisesti autossa, niin aika kylmillä jaloilla tuolta olisi pitänyt jatkaa matkaa. Mutta mikä sitten aiheutti vatsaongelmat? Mitään tavallisuudesta poikkeavaa en ollut syönyt, samoin geelit ja muu energia olivat tuttuja ja turvallisia. Ainoa syy minkä keksin on se, että päivällinen ei ollut vielä täysin sulanut, ja alamäessä iskutus ärsytti vatsaa liikaa. Edellisellä HCM:llä tuntemuksia oli jo ennen kisaa, mutta nyt olo oli täysin normaali kisan alkaessa eikä mitään ennusmerkkejä ollut ilmassa. Näin tällä kertaa.

Vähän ennen puolta kahdeksaa perhe tuli hakemaan hotellilta, sitten mökille aamupalalle, sauna ja parin tunnin unet, ja lähdimme vielä Levin kylpylään läträämään. Illalla unta ei tarvinnut juurikaan odotella, reilun 10 h yöunet olivat tosiasia.

Vähän ennen Rauhalaan tuloa keskustelimme kisojen keskeytyksistä, ja siitä miten ”Uusia kisoja aina tulee” ei ole paras mahdollinen tapa lohduttaa keskeyttäjää. Vaikka tottahan tuo on, niin juuri tähän kisaan olin valmistautunut ja treenannut. Juuri tämä kisa oli se, mikä toimisi pohjana tuleville suorituksille. Mutta turha näihin on jäädä vellomaan, harjoitukset eivät menneet hukkaan. Seuraava kisa on kuitenkin elokuun alussa, ja jos jotain hyvää keskeyttämisestä on, niin palautuminen on nopeampaa. Silloin on kuitenkin edessä vain 21 km juoksu Tahkolla, joten jalat lienevät kunnossa (onhan juoksua ennen lämmitelty 1,9 km uinnilla ja 90 km:n fillarilenkillä).

EPILOGI

Sunnuntaina sää oli taas muuttunut aurinkoisemmaksi, ja lähdimme vielä Pallakselle fiilistelemään. Kiersimme Taivaskeron kierroksen ja pääsin kuitenkin fiilistelemään juoksureitille Pyhäkeron hulppeisiin maisemiin. Pallas Hetta -väli oli se reitin osa jota olin erityisesti odotellut, mutta sainpahan nähdä edes vähän reitistä. Tuulta oli edelleen riittävästi, ja voin vain kuvitella minkälaista tuolla on ollut lauantaina kun tuulta on ollut 20 m/s ja vettä on tullut vaakatasossa. Varmasti ikimuistoiset olosuhteet! Tänä vuonna maaliinpääseminen ei sujunut helpoimman kautta, onnittelut vielä maaliin tulijoille.

Ja Ylläskin oli näköetäisyydellä.

Jotkut onnelliset saivat juosta näissä maisemissa.

Ja kiitokset järjestelijöille, juoksijan näkökulmasta kaikki pelasi, reitti ol hyvin merkitty ja tunnelma oli mainio koko tapahtuman ajan. Nälkää jäi tapahtumasta sen verran että varmasti palaan tänne uudelleen. Seuraavaan kertaan!