Valmistautuminen HCM:n jälkeen oli mennyt ongelmitta. Työmatkajuoksentelua ja -pyöräilyä, ja muut lenkit juoksin pääsääntöisesti poluilla. Pitkät lenkit jäivät vähäisiksi, mutta ajattelin Espoon kuntoratojen kierroksen korvaavan pari pitkistä (kysymyksessähän oli leikkimielinen hupailu jossa kierrettiin kaikki Espoon kuntoradat Kalajärveä ja Siikajärveä lukuunottamatta, ja siirtymät tehtiin fillarilla. Juoksua 29 km ja pyöräilyä 77 km, aikaa meni taukoinen 7,5h). Omat tuntemukset kunnosta olivat positiiviset, kaisloihin oli tullut voimaa, ja ennätykset muutamilla Keskuspuiston Strava-segementeillä loivat uskoa että kesän ja syksyn aikana on tullut tehtyä oikeita asioita. Mutta miten se näkyisi uudistetulla Vaarojen maratonin reitillä?

Alustavan viikon otin kevyesti, työmatkat tein fillarilla etten kokonaan laiskistuisi ja pari lyhyttä juoksulenkkiä varmistivat sen, ettei totuus unohtuisi. Varsinaisen tankkauksen pidin melko minimissä, ruokailun annoskokoja kasvatin maltillisesti, muutama pieni mässypussi sekä ylimääräinen iltapuuro pitivät hiilarivarastot kunnossa. Tavaroiden pakkaus to-iltana sujui rutiinilla, ja pienet työkiireet huolehtivat siitä, että hirveästi en ehtinyt ajatella tulevaa kisaa.

Perjantaina starttasimme Tuomaksen kanssa puoliltapäivin kohti Kolia, ja perille saavuimme illan hämärtäessä. Kisanumeroiden haku, ruokailu, tavarat valmiiksi seuraavan päivän koitosta varten.

Uni ei ollut ihan priimaa, ja Tuomaksen pidemmästä reissusta johtuen kello oli herättämässä 4.55, mutta olimme jo reilusti sitä ennen hereillä. Normaalit kisa-aamun herkut, periaatteessa olisin voinut jättää syömisen myöhäisemmäksi, mutta aikaisella aamupalalla halusin minimoida mahdolliset vatsaongelmat, en halunnut uusia kesäistä Pallaksen suoritusta.

Kävin katsomaan 87 km:n ja retkisarjalaisten startin, ja hotellille noustessa otin muutamia juoksuaskelia. Jalat tuntuivat hyviltä ja askel rennolta, hyvä päivä tulossa. Keli oli melko raikas, lämpöä noin viisi astetta ja tuulta riitti hotellin korkeudella, mutta koska reitti tulisi menemään suurimmaksi osaksi metsän suojissa, niin tuuli ei tulisi olemaan ongelma. Sortsikeli siis. Jalkoihin vielä kompressiosäärystimet suojaksi, merinovilla t-paita, irtohihat ja pitkähihainen juoksupaita. Juomaliiviin pakkasin vielä varmuuden vuoksi takin. En uskonut tarvitsevani sitä, mutta Pallaksen keskeytys opetti sen, että jos joutuu keskeyttämään ja odottamaan noutajaa, niin takki on aika jees. Jalkaan Salomonin S-labin ultra sense SG:t ja eväsreppuna UD:n AK 3.0.

Geelit laitoin valmiiksi kahteen lötköpulloon, juomaksi High5 elektrolyyttijuomaa ja vettä, irtokarkkeja, yksi energiapatukka sekä salaminpaloja jos tekee mieli pientä suolukkaa. Tunti ennen starttia herkuttelin vielä banaanilla, eipä tarvinnut täysin tyhjällä vatsalla lähteä liikkeelle.

Varttia vaille yhdeksän lähdin lähtöaluelle. Päätin lähteä ensimmäisessä ryhmässä, vaikka tiesin että uudistuneesta reitistä johtuen 5 tunnin aloitus ei olisi realismia. Vuosi sitten matkaan meni aikaa 5.09, ja viimeiselle juomapisteelle tullessani olin melko rikki. Tänä vuonna tavoitteena oli onnistunut voimien jakaminen, tämä tarkoitti melko rentoa juoksua Kiviniemeen, jalkojen säästelyä Ryläyksen ylityksessä ja hyvän mielialan säilyttämistä Mäkrän nousuissa.

Kun aikaa startiin oli pari minuuttia, vielä viimeinen jännäpissa puskaan, ja sitten menoksi. Olin lähtöryhmän viimeisessä kolmanneksessa, ajattelin siinä olevan itselleni sopivaa matkaseuraa. Alussa mentiin tutussa jonossa. Jo ensimmäisen kilometrin aikana onnistuin iskemään tennarin kiveen pariin otteeseen, ja toisella kerralla olin jo melkein rähmälläni maassa. Melko vakuuttavaa toimintaa reitin helpoimmilla kohdilla.

Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin juoksun makuun, kroppa lämpeni nopeasti ja laskin irtohihat alas. Etenimme noin parinkymmenen hengen porukassa, ja matkanteko tuntui hyvältä ja sykkeet olivat satunnaisilla vilkaisuilla maltilliset. Vauhtia olisin voinut ehkä napsun verran enemmän kiristää, mutta tiesin että tässä vaiheessa ei kannata hätäillä, turha polttaa itseään väsyksiin tässä vaiheessa.

Matkan jatkuessa takana oleva jono alkoi pienentyä. Kello piippasi säännöllisesti kilometrien täyttymisen merkiksi. Osuus ennen Kiviniemeä ja ensimmäistä juomapistettä oli reitin helpoin osuus, ja tämäkin tarkoitti jatkuvaa sopivan jalansijan etsimistä juurien ja kivien välistä. Onneksi askel oli herkkänä eikä mitään ylimääräisiä kompurointeja sattunut. Geeliä nautiskelin puolen tunnin välein, samoin vettä ja elektrolyyttejä säännöllisesti, ja molemmat upposivat ongelmitta. Myös puheensorina oli vähentynyt muutamaa satunnaista kommentointia lukuunottamatta ja matka eteni melko hiljaisesissa merkeissä.

Tähän asti reitti oli ollut kohtalaisen kuiva, mutta vesistön ylityksen jälkeen alkoikin mutajuhlat. Alussa kiertelin suurimmat mutaesteet, mutta sitten totesin että ei tässä puhtailla kengillä kuitenkaan selvitä, joten suoraan vaan yli vaikka jalat upposivat välillä nilkkoja myöten mutaan.

Kiviniemessä (17 km) olin ajassa 1.56. Pikaisesti tyhjensin toisen juomapulloista, tuoreet vedet ja poretabletit sisään, ja matka sai jatkua samantien. Sitten alkoi matka kohti vanhaa kunnon Ryläystä. Tässä vaiheessa porukka oli hajaantunut, ja matka jatkui muutaman hengen ryhmässä. Nousu Ryläykselle ei aiheuttanut sen ihmeempiä yllätyksiä, tasaista etenemistä välillä juosten ja välillä kävellen. Huipulta laskeuduttiin alas, pitkospuut olivat todella liukkaat ja niitä pitkin pystyi hyvin liu’uttelemaan. Monipuolinen reitti tämä.

Ryläykseltä laskeuduttiin Herajärventielle, ja tässä vaiheessa juoksu kulki edelleen erinomaisesti. Muistelin edellisvuoden surkeita fiiliksiä ja loppumattomalta tuntuvaa matkaa viimeiselle juomapisteelle. Tänä vuonna oli täysin eri meininki ja fiilis oli hyvä. Huollossa täytin molemmat pullot, pikainen reissu puskan puolelle osoitti että vielä ei ole nestehukasta pelkoa. Sitten takaisin radalle ja kohti tuntematonta.

Ennen vanhaan Vaarojen maraton tavallaan loppui viimeiselle vesipisteelle. Sen jälkeen matka jatkui puuduttavasti melko tasaisia hiekkateitä pitkin Kolille, jossa käytiin rinteen puolivälissä, laskeuduttiin alas ja noustiin takaisin huipulle (ylempi korkeuskäyrä). Nyt ratamestarit olivat vitsi suupielessä muotoilleet reitin uuteen uskoon, ja siitähän me tykätään. Ensimmäinen nousu kesti 12 minuuttia, sitten alas ja samantien Mäkrän nousuun, jossa meni aikaa 13 minuuttia.

Huoltopisteen jälkeen olin kulkenut itsekseni, Mäkrän nousussa sain onneksi seuraa Sambaajasta, jonka avulla sain vähän rotia omaan tekemiseeni. Mäkrältä laskeutumisen jälkeen seuraavat 25 min olivat taas nousua  sisältäen muutamia lystikkäitä valehuippuja joiden takaa paljastui pieni alamäki ja uusi nousu. Kehuimme reittiä monipuoliseksi muutamalla kirosanalla höystettynä. Vihdoin pääsimme kiipeämään kivirappuset hotellin kulmalle, josta oli matkaa maaliin parisataa metriä. Linnuntietä. Mutta nythän ei mennä suorinta reittiä kohti maalia. Laskeutuminen rantatielle kesti 9 minuuttia. Matkan aikana kenkien nauhat olivat sen verran löystyneet, että alaspäin tullessa varpaat hakkasivat kengänkärkiin. Muistoksi tästä jäi mustuneet varpaankynnet jotka ropisevat pois lähiviikkoina, mutta varpaankynnet ovat muutenkin yliarvostettuja.

Vaikka alaspäin meno oli nihkeää, niin kuitenkin pystyin juoksemaan viimeiset laskut kohtalaisen vauhdikkaasti. Viimeiset kaksi kilometriä jäljellä, josta nousua kaksi kilometriä. Etenimme muutaman hengen ryhmässä ja tasaisemmat kohdat juostiin yhteisellä päätöksellä. Viimeisillä juostavilla kohdilla tarjosin vetoapua, ja 20 minuutin jälkeen hauskuus loppui. Maalissa olin ajassa 5.52. Garmin Fenix 3 näytti matkan pituudeksi 43,97 km ja nousumetrejä 1659.

Maalissa fiilikset olivat hyvät. Koko juoksu meni käytännössä ongelmitta. Missään vaiheessa ei tullut viime vuotiseen tapaan epätoivonhetkiä, ja juoksu tuntui koko reissun ajan vahvalta. Energiat imeytyivät hyvin, matkan aikana meni n. 8 geeliä, yksi energiapatukka, muutama irtokarkki ja nestettä vajaat pari litraa. Ei hiertymiä eikä rakkoja, muutama mustunut varpaankynsi. Vähällä selvittiin.

Jos jotain jossiteltavaa jäi, niin pienellä raastolla olisin saanut aikaa parannettua joitakin minuutteja. Alun olisin voinut juosta hivenen nopeammin, mutta on myös hyvin mahdollista että se olisi taas kostautunut loppupään matkanteossa. Tällä vauhdinjaolla sain kuitenkin tasaisen varman suorituksen aikaiseksi, ja pystyin jopa nauttimaan matkanteosta. Vaikka uusi reitti oli odotettua raskaampi, niin se myös on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin vanha, ja mielestäni reittiuudistus on erinomainen. Muutoksen myötä kisan luonne muuttui täysin erilaiseksi, nyt saa nauttia hienoista ja vaihtelevista maastoista loppuun asti. Ei voi olla parempaa.

Juoksun jälkeen saunaan jälkipeleihin, ja sitten kävinkin syömässä. Ruokahalu ei ollut vielä ihan priimaa, joka kertoi että oli tullut normityöpäivää enemmän ahkeroitua, mutta kun ei ollut kiire, niin kyllä ne lautaset tyhjentyivät. Ilta menikin ultraajien taivalta seuraten, ja puolenyön jälkeen menin vielä Tuomasta vastaan loppunousuihin. Toisilla oli laatuaikaa vähän enemmän.

Aamulla kävimme perinteisellä verryttelykävelyllä Ukko-Kolin huipulla. Näkymät olivat aamuauringon paisteessa komeat, tuli edelleen hienot fiilikset edellispäivän juoksuista. Se, että sai juosta näissä maisemissa tuntui hyvinkin merkitykselliseltä, samoin koko viikonlopun tunnelma juoksijoiden (ja talkooväen) kesken oli erinomainen. Ehtaa parhautta, eipä ole parempaa harrastusta!

Viikonlopun jäljiltä jalat ovat vielä keskiviikkona hivenen jäykät, palauttelu alkoi kuitenkin maanantaina työmatkafillaroinninen merkeissä. Kauden viimeinen kisa oli tässä, ja nyt on kevyen palauttelun aika, seuraavan kerran lappu rintaan Aktia Cupissa. Ensi vuoden päätavoite selviää kolmen viikon sisällä, mutta hotellihuone on jo varattu Kolilta, joten vaaroilla kirmataan taas vuoden päästä!

EDIT. Ja loppuun vielä kevennys kuinka Hitler suhtautuisi tehtyihin reittimuutoksiin.