Salpausselän kisa tuli kalenteriini yllättäen ja pyytämättä. Alunperin suunnitelmissani oli tehdä leppoisa rypäsharjoitus, mutta arpaonni suosi Sipoonkorpitraililla, ja sain menolipun Lahteen. Jos ilmaiseksi pääsee juoksemaan, niin eihän tilaisuutta voi jättää käyttämättä!

Viikko Bodom Trailin jälkeen juostiin vaihteeksi tasaisella Helsinki City Runilla. Oma osallistuminen oli loppuviikkoon asti hieman epävarmaa. Bodomilla vedetyissä pannuissa rintakehä otti vähän osumaa, juoksua se ei haitannut, mutta seuraavana päivänä en päässyt makuuasennosta nousemaan suoraan ylös, vaan jouduin näppärästi kierähtämään ensin kyljelleni ja sitten pystyasentoon. Huomasin myös etten pystynyt aivastamaan kivun takia; juuri ennen vapauttavaa pärskäystä kipu katkaisi aivastuksen kokonaan, ja aivastus jäi tulematta. Vasta torstaina aivastus onnistui, ja jos mies pystyy aivastamaan, pystyy hän myös juoksemaan puolimaratonin.

Itse juoksu ei ollut aivan priimaa, eikä siitä lauluja lauleta, mutta loppuajaksi tuli 1.34 joten siinä mielessä olin tyytyväinen. Edellisestä 1.35 alituksesta oli kuitenkin kulunut jo useampi vuosi. Uusi HCR:n reitti oli hyvä ja järjestelyt toimivat, ei valittamista.

Salpausselän kisoja edeltävän viikon vietin vahvuusalueillani, eli otin hyvin kevyesti. Juoksin töihin ja takaisin maanantaina, tiistai-aamuna fillaria ja uintia, keskiviikkona juoksin töihin, torstai lepopäivä ja perjantaina uintia. Hiilihydraatteja vähän tavanomaista enemmän, mutta mitään suurimuotoista tankkausta en tehnyt.

Lauantai-aamuna ajoimme Lahteen, ja olin hiihtostadionilla tuntia ennen starttia. Ruuhkaa ei ollut, hain juoksunumeron ja tein kevyttä verryttelyä. Tavoitteet juoksun suhteen eivät olleet kummoisia, maaliin pitäisi päästä hyvävoimaisena ja kaatumisia olisi vältettävä. Järjestäjät kuvailivat reittiä vaativaksi, mutta sitä en tiennyt johtuiko se teknisistä poluista vai nousumetreistä. Tämä selviäisi pian.

Samassa lähdössä lähtivät kaikki 13 km:n, 21 km:n ja 42 km:n juoksijat, joten tämä tietäisi pientä alkuruuhkaa. Tästä en kuitenkaan ollut huolissani, eri matkat erkanesivat omille reiteille kohtalaisen nopeasti, ja tiesin että oma juoksu ei kaatuisi alun jonojuoksuun. Lähtöaluelle bongasin seurapaitaan pukeutuneen Rikun ja vaihdoimme muutaman sanan ennen lähtölaukausta. Laukaus oli lakonisesti sanottu ”pam”, ja niin vajaat parisataa juoksijaa pääsivät vapaaksi.

Juoksu tuntui alussa hivenen raskaalta, eikä hyvää rytmiä tuntunut oikein löytyvän. Pikkuhiljaa kuitenkin porukan harventuessa alkoi sopiva vauhti löytymään. Polku oli kohtalaisen nopeasti juostavaa eikä kovin teknistä. Edelläni meni letka jossa suurin osa oli puolimaratoonareita ja annoin sen mennä reilusti edelläni, ja vähän ennen Messilää tuo porukka hajosi. Messilän ensimmäisellä juomapisteellä kuulin edelläni olevan kymmenkunta juoksijaa. Pian tämän jälkeen noustiin Messilän huipulle, jonka jälkeen laskeuduttiin alas Laason hissiasemalle, ja sitten noustiinkin taas hissikuilua pitkin ylös. Yläasemalla oli muutama henkilö kannustamassa, ja kertoivat olevan noin viiden tunnin tavoiteajassa. Ja kun kerran oli päästy huipulle, luonnollisinta on tulla sieltä saman tien alas. Tällä kertaa ei laskeuduttu ihan alas, vaan ainoastaan puoleenväliin, josta jatkettiin kohti Tiirismaan nousuja.

Juoksu oli sujunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yksin. Tässä vaiheessa olin saanut kiinni seurakaveri Rikun, jonka kanssa taivallettiin yhtämatkaa jutellen niitä näitä. Muutamassa alamäessä Riku kuitenkin meni sen verran vauhdikkaasti, joten jäin selkeästi jälkeen. Muistissa olivat vielä kaatumiset Bodomilla, tämän takia otin alamäet tavanomaista kevyemmin ja varmemmin. Annon Rikun mennä menojaan ja keskityin itse omaan vauhdinpitooni. Tiirismaan huoltopisteellä olimme taas yhtäaikaa ja sovimme juoksemista kymppisakkiin. Huoltopisteellä vaihdoin juomat juomapulloihin, ja Riku meni menojaan.

Reitti teki kierroksen ennen Messilään palaamista, ja Pirunpesän kohdilla polku muuttui aiempaa teknisemmäksi. Kerran onnistuin pyöräyttämään nilkkani kallioita pitkin liidellessä, mutta pienen irvistelyn jälkeen askel kulki taas normaalisti. Messilän kierroksen jälkeen matkaa oli taitettu 23 km ja aikaa oli kulunut 2.40 min ja matka jatkui kohti Lahtea.

Juoksu kulki mukavasti, takana ei näkynyt ketään eikä myöskään edessä ollut juoksijoita. Huoltopisteissä palvelu pelasi, sain kuulla sijoittautumisestani (12.) ja nappasin aina mukillisen urheilujuomaa ja vähän rusinoita, muuten nautin säännöllisesti energiageelejä ja High5-elektrolyyttijuomaa jotka upposivat hyvin.

Viimeisellä huoltopisteellä Tapanilan järjestäjät muistivat mainita tulevasta suppa-osuudesta, ja siitä oli tehty omat kyltitkin. Ratamestari oli selkeästi huumorimiehiä kun oli reittiä miettinyt, vajaan neljän ja puolen tunnin juoksemisen jälkeen useat suppanousut ja -laskut olivat veikeitä. Kuulin myös yhden edelläni olevan juoksijan olevan vain muutaman minuutin edellä, ja olevan hivenen vaikeuksissa. Päätin lähteä katsomaan jos saisin paranneltua sijoitustani.

Ensimmäisestä supasta ylös kömpiessä näin juoksijan istumassa mättähällä. Kyselin onko kaikki kunnossa ja tarjosin energiaa. Reitin raskaus oli päässyt yllättämään, samoin krampit. Venyttelin kaverin jalkaa kramppeja vastaan, ja tästä tuntui olevan apua, ja kaverin matka jatkui. Vaikka kyseessä on kilpailu, jos joku on vaikeuksissa, niin poluilla tarjotaan aina apua kanssakilpailijalle. Tähän pätee maantiepyöräilyn kultainen sääntö #43, ”Always remember, we’re all brothers and sisters on the road”.

Kun supat olivat taaksejäänyttä elämää, matka alkoi olla lopuillaan. Vähän ennen hiihtostadionille tuloa sain vielä yhden selän poimittua. Oma juoksu kulki edelleen hyvin, edessä oli vielä intiaanikukkulan nousu, ja sitten laskeuduttiinkin klassista j-mutkaa pitkin stadionille. Alamäkeä juostessa iho meni kananlihalle kun fiilikset olivat sen verran hyvät. Vaikka alussa juoksu ei täysin kulkenut, niin oli erinomaisen mahtavaa lasketella kohti maalialuetta hyvävoimaisena ja hyvillä fiiliksillä. Vielä pieni loppunousu maalikaarelle ja päivän työt oli tehty! Lopullinen sijoitus miehissä oli 9. joten Rikun kanssa huoltopisteellä tehty suunnitelma piti paikkaansa.

Aikaa kului 4.56 ja nousumetrejä Garminin mukaan tuli 1329. Reitti Stravassa.

 

Kaikenkaikkiaan kisasta jäi positiivinen kuva, järjestelyt toimivat hyvin, ja reitti oli kuitenkin pääsääntöisesti nopeasti juostavaa kuivaa polkua ja haastavuus tuli jatkuvista nousuista ja laskuista. Reitti oli merkattu hyvin, tosin tästä huolimatta onnistuin tekemään yhden pummin. En syytä tästä järjestäjiä, vaan katson peiliin. Reitille oli haettu kaikki Lahden lähiseudun vähänkin polvea korkeammat nousut, siinä mielessä tämä oli hyvää valmistavaa treeniä Mont Blanc Marathonin perusmatkalle.

Seuraavat kisat ovatkin juhannusaattona Chamonix’ssa, aikamoista herkuttelua luvassa!