Mont Blanc Marathonin perusmatkan (perusmatka = pisin kisassa juostava matka) juokseminen oli ollut haaveenani jo parin vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten samassa tapahtumassa juostun 42 km:n jälkeen oli selvää että palaisin Chamonixiin uudelleen. Vuoden 2016 kisaan en voittanut arvonnassa paikkaa, mutta viime lokakuussa arpaonni suosi, ja pääsy 80 km:n (järjestäjien ilmoittama virallinen pituus 85 km) varmistui. Koska olin jo kertaalleen juossut samoissa maisemissa, luulin tietäväni mitä kaikkea olisi tulossa. Vähänpä tiesin tulevasta.

Kisasta tulisi olemaan ajallisesti pisin kisani. Matkan pituus yhdistettynä 6000 nousumetriin tulisi tarjoamaan täysin uusia haasteita. Reitillä olisi 5 isompaa nousua joiden pituudet vaihtelivat 4 kilometristä 10 kilometriin. Nordmanin Eetu kertoi alkutalven Samban yhteislenkillään juosseensa kyseisellä reitillä ja sanoi sen olevan melko tekninen. Nyökkäilin muka ymmärtävänäni mitä hän tarkoitti. Olinhan juossut Kolin juurakoilla ja kivikoissa sekä lapin rakassa, voisiko se muka olla kovin paljoa noita paikkoja vaikempaa? Tuskinpa vain.

Kisan ensisijainen tavoite olisi maaliinpääsy; tuohon reissuun sisältyisi itselleni niin paljon uusia ulottuvuuksia, joten läpijuoksu olisi jo itsensä voittamista. Tavoittelin myös onnistunutta vauhdinjakoa, halusin pystyä juoksemaan viimeisen osuuden Chamonixin kaduilla. Myös ehjänä pysyminen ilman suurempia kompurointia ja onnistunut energiahuolto olisivat plussaa.

Kisaa valmistavan harjoittelun mahdollisimman yksinkertaisena. Kestävyyden lisääminen ei kuitenkaan ole mitään salatiedettä, riittävällä ulkoilulla pääsee jo pitkälle. Toinen periaate itselläni oli rasitusvammojen välttäminen, telakalta on hankala valmistautua kisoihin, ja kolmantena tavoitteena oli pitää harjoittelu koko ajan mielekkäänä. Jos kroppa tai mieli tuntui väsyneeltä, lenkille ei ollut pakko lähteä hampaat irvessä, loppujen lopuksi näitä hetkiä ei ollut montaa.

Suurimman osan lenkeistä juoksin reppu selässä töihin ja takaisin. Aamuisin 7 kilometriä rauhallista hölkkää ja iltapäivällä 6,5 km vähän vauhdikkaammin. Mikäli paluumatkalla tuntui siltä, että juoksu kulkisi kovempaa, niin lisäsin vauhtia ja/tai lenkin pituutta. Tällä tavoin sain viikkokilometrit helposti kasaan ja illan sain rauhoitettua muuhun tekemiseen. Osan matkoista menin myös fillarilla,  joka toimikin hyvin palauttavana liikuntana. Viikonloppuisin kävin juoksemassa keskuspuiston poluilla jotta tuntuma polkujuoksuun säilyisi. Kuukausikilometrit olivat hyvinkin maltillisia, n. 200 km:n luokkaa. Vaikka kilometrimäärät olivat pieniä, luotin kuitenkin peruskestävyyteeni sekä tiesin etten nitkahda ihan ensimmäisestä pahanolontunteesta.

Myöskään monen tunnin mäkitunkkaustreenejä en juurikaan tehnyt. Alunperin suunnitelmissa oli harrastaa näitä enemmänkin, mutta ensimmäisen verttitonnin tehtyäni totesin sen menneen kuitenkin kohtalaisen kivuttomasti, niin ajattelin kuntopohjan olevan riittävä. Huomasin kovavauhtisen alamäkijuoksun aiheuttavan nivuseen jonkinverran tuntemuksia, jotka voisivat huonolla tuurilla jalostua treenaamisen estäväksi vammaksi, joten pidin pään kylmänä. Omalla kohdallani en usko massiivisten tunkkaustreenien olevan avain onneen. Vaikka tiesin että nousua on tiedossa enemmän kuin laki sallii, niin primääristi halusin varmistaa että juoksukuntoni olisi sillä tasolla, että jaksaisin reitin niin salliessa edetä juoksemalla.

Kisakausi alkoi huhtikuun lopulla Sipoonkorpitraililla (21 km). Siitä viikon päästä juoksin Bodom traililla tuplat (10 km ja 21 km), siitä viikko eteenpäin oli Helsinki City Run (21 km), ja parin viikon tauon jälkeen oli Salpausselkätrail (42 km).  Alunperin olin suunnitellut tekeväni samana viikonloppuna raskaamman blokkiharjoituksen, mutta päätin kuitenkin että suuremman hyödyn saan lappu rinnassa juostusta kisasta, ja koska kisareitillä oli kuitenkin mukavasti nousumetrejä, niin tuleepahan hoidettua yksi mäkitreeni samalla kertaa.

Viimeiset kisaa edeltävät viikot keventelin tällä kertaa oikeasti. Jätin työmatkapyöräilyn pois, toiseksi viimeisellä viikolla tein Jyväskylässä käydessäni parin tunnin mäkitreenin Laajavuoressa, ja kävin avaamassa (märkäpuvun kanssa) avovesiuintikauden Kuusijärvellä. Viimeisillä lenkeillä lyhensin kestoa, mutta pidin vauhtia yllä. Ajat vakiolenkeillä kertoivat hyvästä kunnosta, ja tämän ansiosta pystyin olemaan luottavainen kisan suhteen.

Viimeisellä lenkillä kisaa edeltävänä sunnuntaina tuli pientä takapakkia kun poluilla juostessani väistin vastaantulijaa ja jalka lipesi pitkospuun reunalta. Kyynärpäähän tuli vähän naarmua ja polvi sai jonkin verran osumaa. Polvi kipuili portaita noustessa ja alastullessa, mutta kun leposärkyä ei tuntunut niin luotin ettei mitään pahempaa ollut rikki ja se ehtisi parantua kisaan mennessä (kuten sitten kävikin).

Saavuimme helteiseen Chamonixiin tiistaina puoliltapäivin. Lämmintä oli 30 astetta, joten hyvin tarkeni. Samanlaista säätä oli luvassa koko viikoksi, joka on lomailun kannalta hieno asia, mutta juoksukisan kannalta ei ihan ideaali.

Keskiviikkona nousimme hissillä Plan Prazille, josta kävelimme kisan ensimmäiselle huipulle Breventille 2500 metriin. Tämä oli hyvä tapa palauttaa mieliin vuoriston mittasuhteita.

Torstai-aamuna kävin hakemassa juoksunumerot, ja samassa yhteydessä tarkistettiin pakolliset varusteet. Salomonin taitettava kuppi herätti selkeästi hilpeyttä tarkastajan silmissä, ja hän varmisti vielä vierustoveriltaan onko se varmasti luvallinen. Onneksi oli, ja muuten varustetsekkaus meni ongelmitta.

Pakollisten kuvioiden jälkeen oli aika vierailla Aguille du Midillä. Nousu 3800 metrin korkeuteen on aina yhtä hieno kokemus, ja vuorten massiivisuus ja kauneus on henkeäsalpaavaa. Myös hiljaisuus mikä vuorilla vallitsi toi oman tunnelmansa, ei lintujen laulua, ei liikennettä, ei puiden kohinaa eikä oikeastaan mitään muuta kuin muiden turistien vaimeaa puhetta. Rakastan.

Loppupäivän aikana olikin vuorossa kisakamojen pakkausta ja valmistautumista. Yritin ottaa päiväunet, mutta eihän nukkumisesta mitään tullut, tuleva kisa oli vahvasti mielessä. Vaikka olo oli luottavainen, niin ihan heti ei uni tullut illallakaan, mutta sain nukuttua vajaat 3 tuntia ennen kellon soittoa.

Herätys oli klo 2.20. Aamupalaksi pari palaa patonkia, kahvia ja mehua. Sitten juoma- ja geelipullojen täyttämiset, lotraukset aurinkorasvalla ja vaseliinilla ja kohti starttipaikkaa. Huoneistomme oli keskustassa, joten matka ei kestänyt viittä minuuttia kauempaa. Asetuin joukon viimeiseen neljännekseen odottamaan lähtökäskyä. Olo oli rento ja rauhallinen. Kulunutta sanontaa käyttäen, nyt olin perillä. Nautin tästä hetkestä. Ympärillä oli 1000 juoksijaa joista jokainen oli tavoittelemassa omaa unelmaansa, osa pääsisi perille, osalla leikki tulisi leikki jäämään kesken. Mutta kenelläkään ei maaliinpääsy tulisi olemaan helppoa.

Vähän ennen kello neljää tutut helvetinkellot alkoivat soimaan. AC/DC:n Hell’s Bells kajahti ilmoille, lähtölaskenta käynnistyi ja matka kohti tuntematonta alkoi.

Alun juoksimme Chamonixin kaduilla ihmiskujan läpi, kannustus oli kuuluvaa. Oma juoksu tuntui hyvältä, jalat olivat keventelyn ansiosta kevyet ja henki kulki. Nousua alkoi tulla heti alusta lähtien, ensin asfaltilla, ja pian siirryimme metsän suojaan. Ensimmäinen nousu oli n. 10 kilometrin pituinen ja sisältäisi 1400 nousumetriä.

Etenimme jonossa, ensin vähän leveämmällä polulla, ja sitten kapeammalla. Vauhti oli rauhallista ja omat sykkeet olivat pk-lenkin tasalla. Sauvat nakuttivat tasaisesti. Puolivälin jälkeen aurinko oli noussut ja laakson vastakkaisella puolella oleva Mont Blancin massiivi kylpi aamuauringon valossa. Näky oli hieno, jälleen yksi syy olla tällä matkalla. Pikkuhiljaa huippu alko häämöttämään, ja ensimmäinen nousu oli tehty. Aikaa meni 2h 38 min. Huipulla rakon tyhjennys, otsalamppu pois ja aurinkolasit tilalle, ja sitten alamäkeen kohti PlanPrazin ensimmäistä huoltotelttaa. Alamäkeen juoksu kulki hyvin, reilun vartin jälkeen olin huollossa.

Huollossa täytin juomapullot, söin banaania ja suututin ranskalaisen huoltajarouvan kaatamalla itse kokista mukiini (tämän jälkeen tämä toiminta ei aiheuttanut närää huoltopisteillä). Huollosta lähtiessä näin ensimmäisen pahoinvoivan juoksijan, hänelle ei olisi tiedossa helppoa päivä.

Matka jatkui kohti seuraavaa huoltopistettä kohden, joka olisi 15 kilometrin päässä. Sitä ennen laskeuduttaisiin pari sataa metriä alaspäin, noustaisiin 2100 metriin, ja laskeuduttaisiin 800 metriä. Alamäissä pystyin hyvin juoksemaan, mielessä kävi reisien kestävyys, harvemmin tulee juostua yli tuntia alamäkeen.

Maasto muuttui taas kivikkoisemmaksi, ja poluilta nousi koko ajan liuskekiven reunaa ylöspäin ja jokaiselle askeleelle sai etsiä paikkaa. Juuri kun ajattelin että pitää olla erityisen tarkkana, kengän kärki osui kiveen, iskin sauvan maahan ottaakseni tukea siitä, ja huomasin keräileväni itseäni pusikosta. Tunnustelin vaurioita, useampi juoksija kysyi vointiani, ja vakuuttelin olevani kunnossa. Kyynärpää oli auki, mutta ei onneksi mitään vakavampia ruhjeita. Otin sauvat käteeni ja huomasin toisen sauvan olevan poikki. Hienoa, hiilikuitu ei näköjään ole ikuista. Edessä vajaat 60 km jäljellä, sauvan hajoaminen meni tunteisiin.

Kaatumisen jälkeen kesti hetki saada taas juoksurytmistä kiinni, mutta pikkuhiljaa matka jatkui. Päätin olla murehtimatta sauvan menetystä sen enempää, asialle ei nyt voi mitään, joten jatketaan yhden sauvan varassa.

Le Buetin (28,5 km) huoltoon tulin vajaan kuuden tunnin jälkeen. Matka painoi tässä vaiheessa, huollossa tyhjensin kengät parista pikkukivestä ja katselin olisiko sauvaa saanut jollain ilveellä ehjäksi. Ei saanut. Tässä tein liian lyhyen huollon, enkä nauttinut riittävästi energiaa, ja tämä tuli kostautumaan päivän mittaan.

Huollon jälkeen noustiin vaihteeksi ylöspäin 5 kilometrin matkalla 700 m, ja sitten taas alaspäin 800 m. Tämän jälkeen alkoi nousuosuus kohti Emossonin patoa (Sveitsin toiseksi suurin pato). Nousu ei ollut reitin pisin eikä nousumetreiltään suurin, mutta se oli brutaali ja tyly. Nousu alkoi vehreänä neulaspolkuna hienon kosken yli, mutta pikkuhiljaa nousukulma alkoi jyrkentyä ja maasto muuttui vaikeammaksi. Puustosta ei saanut varjoa ja aurinko paistoi suoraan niskaan. Vaihtelin sauvakättä jotta saisin rasitettua tasapuolisesti molempia puolia. Pikkuhiljaa polun varrella alkoi näkymään lepäileviä juoksijoita. Helpotusta toivat muutamat vuoristolähteet joista kauhoin lippiksellä vettä päälleni ja vaihdoin juomapullojen vedet. Pelkkä pään kastelu kylmällä vedellä auttoi huomattavasti, mutta helpotus oli tässä paahteessa lyhytaikainen. Katse oli nauliutunut edessä kulkevan kantapäihin, nousun loppumisesta ei ollut tietoa. Ympärillä oli vain kuumuutta, pölyä ja raskasta hengitystä. Energia ei maistunut, ainoa keino tästä päästä pois oli vain jatkaa matkaa.

Kahden tunnin nousun jälkeen Emossonin massiivinen pato tuli viimein näkyviin, ja omat huoltojoukot olivat padon reunalla kannustamassa. Sain ajatukset pois omasta surkeudesta ja vääntäydyin huoltoalueelle.

Matkaa oli kuljettu 43 kilometriä ja aikaa oli kulunut reilut 10 tuntia. Huoltoalueella näkyi juoksijoita hierontapisteellä, istumassa voipuneina ja makailemassa asfaltilla. Oli pahoinvointia ja avaruushuopiin kietoutuneita juoksijoita. Reitin rankkuus alkoi näkymään. Mitään ei varsinaisesti tehnyt mieli, närpin kuitenkin huoltopöydästä banaaninpaloja ja appelsiininlohkoja ja leipää. Join kokista ja vissyä, olo ei juurikaan kohentunut ja olin jo melkein lähtemässä jatkamaan matkaa. Sattumalta vesipulloja täyttäessäni huomasin soppatarjoilut. Tarjolla oli myös nuudelikeittoa, pyysin sitä mukiini. Keitto oli suolaista ja älyttömän herkullista. Huomasin muuttuvani puolittaisesta ihmisrauniosta taas ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Koska olo koheni huomattavasti, päätin juhlistaa sitä energigeelillä. Se oli virhe. Heti syömisen jälkeen tuli vahva hylkimisreaktio ja sain juuri pidäteltyä nautitut energiat sisälläni. Näissä tunnelmissa poistuin huoltoalueelta.

Ennen matkan jatkamista kaikilta juoksijoilta tarkastettiin otsalamppu, varavirtalähde sekä puhelin, vasta tämän jälkeen sai jatkaa matkaa. Alastulo padolta ei ollut yhtään helpompi. Kivilohkareita, irtosoraa, jyrkkien laskujen avuksi oli laitettu kettinkejä sekä köysiä joista sai tukea. Pikkuhiljaa alkoi taas juoksuvaihe löytymään, ja reilun tunnin jälkeen lasku oli ohi.

Chateliardin kylässä huomasin sattumalta Vilpun, jonka tunsin hänen bloginsa kautta. Vilppu joutui harmittavasti keskeyttämään ja vaihdoimme muutaman sanan kisan kulusta. Huomasin Vilpun sauvat, ja pyysin niitä lainaan loppukisan ajaksi ja tämä oli varmasti yksi tekijä joka varmisti maaliinpääsyni.

Jatkoin matkaani tietämättä siitä, että olin alittanut aikarajan ainoastaan vajaalla vartilla. Olin laittanut Emossonin padolla kellon reppuun latautumaan, enkä ollut yhtään tietoinen ajankulusta. Neljäkymmentä kilometriä jäljellä ja kaksi isompaa nousua selätettävänä ja siirryimme nyt laakson itäpuolelle.

Tete de L’Aroletin nousu oli raskas. Nousun alkuvaiheessa olevalla huoltopisteellä kehotettiin tankkaamaan pullot täyteen koska seuraava mahdollisuus olisi vasta 3 – 4 h päästä. Tottelin kehoitusta. Teknisesti polku oli helppo, mutta kuumuus ja nestehukka hidastivat menoa. Ympärillä oli hienoja vesiputouksia, joiden kohina kuulosti seireenien laululta. Haaveilin pääseväni raikkaan vesisuihkun alle. Ajattelin kylmää kokista jossa on sitruunanviipale ja liikaa jäitä. Sitten otin hörpyn nelikymmenasteista jo hivenen väljähtynyttä kivennäisvettä. Huippu ei tuntunut lähestyvän, enkä edes tarkalleen tiennyt missä kohtaa se sijaitsi. Muutamaan otteeseen olin jo varma nousun loppumisesta, kunnes polku vaan kaarsi kohden uutta huippua. Tahaton kirosana lipesi huulilta. Väsytti ja silmät menivät välillä kiinni. Nyt ei menty ilon kautta. Yksi edellä olevista kilpailijoista irtosi jonosta ja meni nurmimättäälle nukkumaan. Kolmen tunnin kapuamisen jälkeen nousu oli selätetty. Istahdin alas ja mutustelin irtokarkkeja. Geeleihin en koskenut.

Hetken huilattuani jatkoin matkaa, ja totesin pystyväni edelleen juoksemaan. Vajaan tunnin päästä tulin Le Tourin (61 km) huoltoon, 13 minuuttia ennen aikarajan sulkeutumista (josta en edelleenkään ollut tietoinen). Aikaa oli kulunut 16 h. Tankkasin huolella, ruokahalu alkoi pikkuhiljaa paranemaan, putsasin vielä kengät irtohiekasta ja jatkoin matkaa. Tiesin että seuraavat 10 km ovat pääsääntöisesti juostavaa pätkää, ja juoksu kulkikin olosuhteisiin nähden mukavasti. Selkiä tuli vastaan, fiilikset nousivat sitä mukaa kun ilta alkoi hämärtymään.

Les Boisin (71 km) huoltoon saavuin 50 minuuttia ennen aikarajaa, vauhti oli selvästi reipastunut. Ennen huoltoa oli toinen varustetarkistus. Nyt katsottiin lampun, varavirtalähteen ja puhelimen lisäksi vielä kuoritakki. Pisteet järjestäjille että huolehtivat näistä asioista. Energia upposi edelleen mukavasti, selkeästi illan viileneminen auttoi ruokahaluun. Aikaa oli kulunut 18 h ja edessä olisi illan viimeinen hidas. Valitettavasti tämä tanssi menisi soolona, matkaa huipulle olisi 10 km ja nousua reilu tonni. Viiden kilometrin päässä kuitenkin huoltopiste antamassa tasoitusta. Otsalamppu päähän ja menoksi.

Tauon jälkeen nousu alkoi hyvin. Leveää polkua oli helppo nousta, selkiä tuli edelleen vastaan. Otsalampun valossa näkyi isoja mustia isoja etanoita. Yöperhoset napsahtelivat naamaani. En välittänyt niistä. Pikkuhiljaa polku muuttui kallioisemmaksi, ja sitten täysimittaiseksi louhikoksi. Askeleita piti taas katsoa ihan eri tavalla. Välillä mentiin tikkaita pitkin, otettiin tukea köysistä ja kettingeistä. Askelmat olivat puolen säären korkuisia ja välillä piti tosissaan taiteilla tasapainon kanssa. Jäätikkö pauhasi vasemmalla puolella. Ei mitään tietoa missä vaiheessa huolto tulee, mittaristakaan ei ollut apua etäisyyden arvioinnissa koska lataukseen laittamisen jälkeen eivät kilometrit kasvaneet. Oli vain pakko jatkaa ja luottaa että voimat riittävät huoltopisteelle. Vajaan 2 h rymyämisen jälkeen oli huolto. Vaikka reitin loppuosa oli ollut vaikea, ero aikarajaan oli kasvanut jo puoleentoista tuntiin.

 

Nautin taas sopat ja muut herkut. Juoksijoita makaili avaruushuopien alla, myös hierontapalvelut olivat ahkerassa käytössä. Juttelin toisen juoksijan kanssa loppuosuudesta, viimeinen etappi huipulle olisi kuulemma vähän helpompi, loppulasku täynnä juurakoita. Jatkoin matkaa ja alkuosuuden menin itsekseni. Edessäni näkyi otsalamppuja ja alla loisti Chamonixin valot. Kaukaisuudessa kuului ukkosen jyrähtelyä. Muutamassa paikassa oikealle puolelle avautui melko jyrkän näköiset pudotukset. Vuori muistutti riskeistään. Tämä ei ole mikään Disneyland, täällä voi oikeasti tapahtua ikäviä asioita. Onneksi keli oli tyyni ja kuiva, myrskyssä voisi olla orpo olo. Sain edelläolevan letkan kiinni ja jatkon matkaa heidän perässään. Huipulle (80 km) saavuin tasan puoli kahdelta, 21h 30 min kiipeämisen jälkeen. Olin melko tyytyväinen.

Viimeisellä juomapisteellä en enää hirveästi hukannut aikaa. Istuin hetkeksi alas ja join kupin teetä ja pari kuppia kokista. Edessä olisi illan viimeinen koitos, vertikaalista laskua 1100 metriä. Koska ajalla ei ollut merkitystä, pelasin laskussa varman päälle ja tulin sen reippaasti kävellen. En enää tässä vaiheessa halunnut teloa itseäni. Selkiä tuli edelleen vastaan, nyt en enää jäänyt kenenkään taakse, vaan menin ohi. Otsalampun varjot loivat matkan varrelle milloin mitäkin eläimiä. Loputtomien siksak-käännösten jälkeen Chamonixin valot eivät tuntuneet olevan yhtään lähempänä. Kello heräsi henkiin ja piippasi edenneen kilometrin merkiksi, jatkuvat käännökset pienine pudotuksineen hidastivat matkantekoa, kilometrin matkaan alamäkeen meni 13 minuuttia. Ohitin juoksijoita ja minua ohitettiin, mercit kuiskattiin kiitokseksi tilan antamisesta.

Pikkuhiljaa kylän valot alkoivat oikeasti lähestymään, ja viimein saavuin asfaltille. Olin monta kertaa talven ja kevään aikana miettinyt tätä hetkeä, kuinka lähestyisin maalialuetta. Fiilis oli mahtava, kaiken tämän jälkeen jaksoin edelleen juosta ja nauttia hetkeästä. Saavutin pari kaveria ja jatkoimme matkaa porukassa. Tässä vaiheessa ei ole enää tarvetta kilpailla keskinäisestä paremmuudesta. Kadulla oli vielä kannustajia, allez allez- ja bravo-huudot kajahtelivat juoksijoille. Maaliviiva ylittyi kellon ollessa 03.13, aikaa juoksuun meni 23h 13 min, elämäni pisin urakka oli saatu päätökseen.

Maalialueella pikaiset kuvat, mitali ja Finisher-lippa käteen ja sitten kohti huoneistoa. Olo oli olosuhteisiin nähden hyvä, olen ollut kisojen jälkeen huomattavasti heikommassa hapessa. Jalat olivat toki väsyneet, mutta missään vaiheessa krampit eivät olleet edes lähellä. Oikea pakara ilmoitteli pitkin matkaa olemassaolostaan, mutta päättelin reissun aikana sen johtuvan sauvan katkeamisesta johtuneesta kaatumisesta. Puoli pakaraa peittävät mustelmat todistivat tämän oikeaksi (herkimpien lukijoiden suojelemiseksi kuvamateriaalia ei ole saatavilla). Pari pientä rakkoa löytyi jaloista, ja sykemittari oli vähän hiertänyt rintalastaa. Pienillä vaurioilla selvittiin. Suihkun ja pienen iltapalan jälkeen kömmin sänkyyn, etukäteen ajattelin että kroppa käy vielä sen verran kierroksilla ettei nukkumisesta tule mitään, mutta pelko oli oli turha, vajaan 26 h valvomisen jälkeen nukahdin lähes samantien.

Juoksuun olin tyytyväinen. Vaikka kisan aikana oli vaikeuksia (missä ultrassa niitä ei ole?), niin pääsin niistä yli, enkä missään vaiheessa miettinyt keskeytystä. Paljon tuli oppia tulevia kisoja silmälläpitäen; cut-off aikojen kanssa pitää olla tarkkana, ei voi luonnonlapsen tavoin kirmailla poluilla ilman ajantajua. Jos olisin tämän takia joutunut keskeyttämään, harmitus olisi ollut aikamoinen. Huomasin myös että pelkästään nousumetrit eivät kerro reitin haasteellisuudesta, tässäkin kisasta osa nousuista on perushelppoa mäkeä jota voi edetä nopeastikin, ja osa on taas teknistä rymyämistä joka on täysin eri asia.

Samoin energian nauttimiseen pitää panostaa enemmän, itselläni on paha tapa syödä kisoissa liian vähän, ja nyt se näkyi selvästi. Omista eväistä söin vain noin 8 geeliä, vajaat 2 Cliff Barin Shot Blockia, n. 150g irtokarkkia, puolikkaan Clif Barin patukan, ja loppu energia tuli huollon antimista. Ei ihme että aamulla oli nälkä. Mittarin mukaan kulutus oli 40 000 kcal.

Varusteet toimivat hyvin, Salomonin S-Lab Sense Ultrat olivat erinomainen valinta tuolle reissulle, ja UD:n AK 3.0 juomaliiviin mahtui kaikki tarpeellinen.

Kisaan lähti 1147 juoksijaa, joista maaliin pääsi 636 juoksijaa (55%). Naisissa suhde maaliinpäässeiden suhde oli sama, mikä oli hivenen yllättävää sillä naiset juoksevat yleensä miehiä fiksummin. Vertailun vuoksi maratonilla 92% pääsi maaliin, mikä kertoo tämän reitin vaativuudesta. Suomesta osallistujia oli 5, joista 2 pääsi maaliin.

Kaikki järjestelyt toimivat koko kisaviikonlopun ajan hyvin. Ei ylimääräistä säätöä missään. Reitin suunnitteluun oli nähty vaivaa, tämä reitti ei päästänyt juoksijoita helpolla, mutta samalla se palkitsi mahtavilla maisemilla: ”The Mont-Blanc 80KM race has become legendary in the Chamonix Mont-Blanc Valley. With its 82km and 6000 meters of vertical, it has been recognized as one of the most technical trail races in France. The 80KM race is difficult but it is also one of the most beautiful!”  Vaikea olla tuosta eri mieltä.

Loma jatkui vielä parin päivän ajan. Lauantaina oli lasten vuoro laittaa numerolappu rintaan ja käydä nauttimassa juoksun autuudesta. Myös tässä sarjassa lähdettiin liikkeelle AC/DC:n tahtiin, klassikko toimii aina.

Tapasin vielä Vilpun iltapäivällä, tarjosin palautusjuomat hyvitykseksi sauvojen lainaamisesta (Karma: Pallaksen keskeytyksen jälkeen lainasin sauvat toiselle kilpailijalle, nyt sain itse sauvat lainaan). Kävimme kisan tapahtumia läpi ja aika samanlaisia mietteitä molemmilla.

 

 

Maanantaina oli aika jättää jäähyväiset Chamonixille. Tämä kaupunki on ehdottomasti lempipaikkojani tällä hetkellä. Vuorille katsellessa oma juoksu ja sen tuntemukset tulivat vahvasti mieleen. Tämä juoksu jätti omat jälkensä ja antoi vahvaa pääomaa tuleviin koitoksiin. Kuten eräs kaverini asian ilmaisisi (tosin hieman eri asiayhteydessä), tästä saa varmuutta käytökseen!

Tänne palataan vielä, mutta koska kisat ovat aina arvonnan takana, niin milloin, se on vielä arvoitus. Seuraavan kerran lappu rintaan elokuussa Helsinki City Marathonilla 3.45 -jäniksenä. Saa tulla nykimään hännästä.

EDIT: Tarkistusmittauksien jälkeen reitin pituus olikin 91 km:  ”The course of the Mont Blanc 80k race in 2018 will be the same than 2017. But, after different cartographic controles and gps and ITRA mesure, the course length is 91km and 6220m of positive and negative gain. The Mont blanc Marathon organisation has decided to reappoint the race ”Mont Blanc 90k””