Nuuksio Classicin loppukilometreillä Voiman tunne ei ollut läsnä, ja ajatus Kolille lähtemisestä ei varsinaisesti houkuttanut. Koska kesken juoksukisan tehdyt päätökset ovat harvoin pitäviä, niin se ei ole oikea paikka miettiä tulevia. Hetken asioita kisan jälkeisellä viikolla mietittyäni päätin lähteä Vaaroille maratonille, mikäli saan jostain osallistumisoikeuden ja majapaikan. Suunnitelma oli toteuttamista vaille valmis.
Ultrat
Aina ei asiat mene kuin Strömsössä. Viime vuosi meni täysin suunnitelmien mukaisesti, ja tämäkin vuosi alkoi erinomaisesti, mutta helmikuun lopussa tuli kutsu telakalle. Tämän johdosta ainakin alkuvuoden kisat täytyy katsoa uusiksi, ja DNS on alkuvuoden tyly kirjainyhdistelmä.
Vuosi sitten Kolilta palatessani sanoin matkaseuralle että Kolilla voi yhden kierroksen juosta, mutta kaksi kierrosta juurien ja kivien keskellä on silkkaa typeryyttä. Jos juoksisin pidempiä matkoja, niin ne ovat jatkossa pisteestä A pisteeseen B, muita vaihtoehtoja ei ole. Kuitenkin lauantai-aamuna klo 7 olin odottamassa lähtökäskyä 86 kilometrin pituiselle reitille, miten tässä näin pääsi käymään?
Mont Blanc Marathonin perusmatkan (perusmatka = pisin kisassa juostava matka) juokseminen oli ollut haaveenani jo parin vuoden ajan. Kaksi vuotta sitten samassa tapahtumassa juostun 42 km:n jälkeen oli selvää että palaisin Chamonixiin uudelleen. Vuoden 2016 kisaan en voittanut arvonnassa paikkaa, mutta viime lokakuussa arpaonni suosi, ja pääsy 80 km:n (järjestäjien ilmoittama virallinen pituus 85 km) varmistui. Koska olin jo kertaalleen juossut samoissa maisemissa, luulin tietäväni mitä kaikkea olisi tulossa. Vähänpä tiesin tulevasta.
Vuoden kujeet alkavat olla takanapäin ja näin jälkeenpäin katsottuna vuosi oli aikamoinen häröilyn vuosi. Oli hiihtoa, pyöräilyä, triathlonia, juoksua tasaisella ja juoksua poluilla. Keskityin kaikkeen eli en keskittynyt juuri mihinkään. Toisaalta vuosi jäi mieleen monipuolisuudellaan, eikä rasitusvammoja eikä muitakaan kremppoja päässyt tulemaan.
Mutta mitäs ensi vuonna?
Nuts Pallas, tähän astisista kisoistani pisin reissu alkoi pikkuhiljaa olla todellisuutta. Omasta mielestäni olin henkisesti ja fyysisesti valmis tulevaan koitokseen ja tavoitteena oli tehdä hyvä suoritus joka ei kuitenkaan olisi pelkkää selviytymistä aikarajoja vastaan. Mielikuvissani tulin maaliin vaivalloisesti juosten, matkan rasitus tuntuen, mutta samalla tuntien vahvaa tyytyväisyyttä läpi juostusta urakasta. Väärässä olin.
Tammikuu vetelee jo viimeisiään, mutta vielä ehtii luomaan kevyen silmäyksen edelliseen vuoteen ja katsastamaan kuluvan vuoden kisakalenteria.
Vuoden pimein ultra – Sysikallio 100 järjestetään milloinkas muulloin kuin vuoden pimeimpänä päivänä 21.12. Reittinä toimii 2,5 km:n pituinen lenkki, joka kierretään 40 kertaa (100 km), tai jos haluaa tehdä pidemmän lenkin (100 mailia), 64 kertaa. Kyseessä on todellakin pimeä tapahtuma, startti on klo 16 ja metsässä juostava reitti on suorastaan naurettava; reitti menee joko ylös tai alas, tasaista ei juurikaan ole. Viime vuonna maaliin selviytyi 7 urhoollista, nopeimmillaan reitti selätettiin ajalla 20h 25min ja jos halusi nauttia pitkän kaavan mukaan, reittiin sai kulutettua aikaa 39h 57min, kyseessä ei siis ole mikään sprinttimatka. Kun viime lauantai-aamuna oli mahdollisuus mennä yhteislenkille Sysikallioon, niin sinne siis.
Sata paria lenkkareita 