Viime vuoden Vaarojen Maratonin jälkeen katse kohdistui Kuusamon erämaahan, ja klassiseen Karhunkierroksen vaellusreittiin. Koska en aikaisemmin ollut juossut noilla seuduilla, luonnollisesti matkaksi muodostui kisan perusmatka, 166 km. Mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Valmistautuminen kisaan alkoi viime vuoden puolella, ja perustana oli työmatkajuoksentelu (7 km) töihin ja takaisin. Helmikuussa polvi alkoi oireilemaan aina satunnaisesti, ja kun polvi vaivasi vielä huhtikuussakin, oli aika todeta että se ei välttämättä lähde sillä millä se oli tullut, vaan oli aika käydä lääkärillä. Lääkäri totesi tilanteen ja antoi lähetteen röntgeniin ja ortopedille. Samalla viikolla olisi Bodom Trailin team-kisa, ja tein suunnitelman; mikäli juoksukieltoa tulee kolme viikkoa, niin jätän Bodomin väliin ja lähden KK:lle, mikäli juoksukieltoa tulee neljä viikkoa, niin sitten käyn juoksemassa Bodomin ja olen 4 viikkoa telakalla.

Lääkärikäynti oli nopea ja diagnoosi selvä; polvessa on nivelrikko joka ei parane. Hoito-ohjeet olivat liikunta ja ylipainon välttäminen, juosta saisi omien tuntemusten mukaan. Tämä selvä. Diagnoosi ei ollut sitä mitä odotin, mutta näillä mennään, eipähän tarvitse perua kisoja. Sen verran kuitenkin otin tilanteen huomioon, että tiputin matkan 166 km:sta 83 km:iin, ja ensi vaiheessa tavoitteena oli saada jalka oireettomaksi.

Bodomilla kävin juoksemassa 10 km 55 minuuttiin, joka oli 5 min nopeammin kuin viime vuotinen juoksu samalla reitillä. Tämän jälkeen lopetin työmatkajuoksun, ja siirryin fillariin. Päätin unohtaa viimeisten viikkojen progression ja keskityin ainoastaan kunnon ylläpitoon. Pidin lenkkien välillä 1 – 2 päivän taukoja, tämä tuntui rauhoittavan polvea, ja näillä mentäisiin Rukalle.

Rukalle tulimme torstaina, ja perjantai-aamuna tein puolen tunnin lenkin kisa-alueelle ja tuntuma juoksuun oli hyvä. Matkaseurueen muut jäsenet starttasivat perusmatkalle perjantaina, ja menin heidän kanssaan fiilistelemään starttiin. Kisakeskuksessa oli hyvä kuhina, moikkailin tuttuja ja tein perinteisiä viime hetken kisashoppailuja. Puoliltapäivin joukko päästettiin vapaaksi, ja tämän jälkeen lähdin kämpille tekemään omia valmisteluja.

Perjantain keli oli hieno, aurinko paistoi ja lämmintä oli reilut kymmenkunta astetta. Lauantaiksi keli tulisi muuttumaan reilusti huonompaan suuntaan; lämpöä olisi 2 – 3 astetta, ja vettä tulisi lähes koko päivän. Varustevalinta oli silti selkeä, sortsit, pitkähihainen paita + teepaita, hanskat ja lippis, takki pakollisena varusteena juomaliiviin. Sauvoja en ottaisi mukaan. Illalla pakkasin juomaliiviin energiat (geelit, irtokarkkeja, Snickers, NoSht-energiapaloja. Juomaksi urheilujuomaa ja neutraalin makuisia elektrolyyttijuomaa. Kello soimaan ja nukkumaan, uni tuli kohtalaisen helposti, tätä auttoi edellisen päivän klo 4 herätys.

Vaikka reitti tulisi olemaan täysin uusi kokemus, tein jonkinlaisen karkean arvion miten huoltovälit voisivat mennä. Suunnitelma olisi:

• Lähtö – Oulanka 27 km/3h 15min
• Oulanka – Basecamp 32 km/3h 45 min (tämä osoittautui täysin epärealistiseksi)
• Basecamp – Konttainen 17 km/2h 30 min
• Konttainen – Ruka 7 km/1h 15 min

Kisa-aamuna kello soi suunnitelman mukaisesti. Tarkoitus oli tehdä aamutoimet rauhassa, ja lähteä majoituspaikasta ajamaan kisakeskukseen vartin yli viisi. Kaksi minuttia heräämisen jälkeen löysin suunnitelmastani hienoisen ristiriidan; kello oli jo nyt 5.02. Olin onnistunut tekemään aamun aikataulun Vaarojen maratonin aikataulujen mukaisesti, kun kisa alkaa klo 7, niin herätys on klo 5. Mutta täällä samainen aikataulu ei pätenytkään.

Rauhalliset aamutoimet saivat tehdä tilaa vähän hätäisemmälle valmistelulle. Kahvinkeitin päälle, kisakamat ylle, sämpylät suuhun, piilolinssit, strategisten paikkojen rasvaus, viimeiset urheilujuomat reppuun, hammaspesu ja liikkeelle. Onneksi olin pakannut repun edellisenä iltana valmiiksi, muuten olisi oikeasti tullut kiire. Ajomatka kisakeskukseen oli lyhyt ja Rukan parkkihalli bussikuljetuksen vieressä, joten ehdin bussiin ajoissa.

Bussimatka meni nopeasti ja matkan aikana hämmästeltiin 166 km:n kärjen vauhtia ja keskusteltiin syvällisesti voiko banaanilla korvata unohtuneet kisarasvaukset. Juoksijat ovat keskimääräistä fiksumpaa sakkia. Matkan aikana nautin vielä banaania ja vissyä, juomiset jäivät aamukiireiden takia vähän pieneksi.

Lähtöpaikalla vessajono oli pitkä ja kylmä, juttelin tuttujen kanssa, vein ylimääräiset vaatteet poiskuljetettavaksi ja sitten oli aika siirtyä odottamaan lähtöä. Onneksi ihmisjoukossa ei tullut kylmä, ja pian juoksijat komennettiin liikkeelle.

Hautajärvi – Oulanka 27 km/3h 14m

Olin sijoittautunut hivenen liian taakse, ja alussa kulku oli liiankin leppoisaa. En kuitenkaan lähtenyt tekemään ohituksia kapeilla poluilla, vaan odottelin rauhassa kropan lämpiämistä ja parempia ohituspaikkoja. Juoksu tuntui hyvältä ja reitti oli helposti juostavaa baanaa. Jossain vaiheessa reitin varrelta saimme tietoa sijoituksista, ja kuulin olevani 119. Juoksentelin jonon jatkona ja tein satunnaisia ohituksia. Välillä juttelin kaverin kanssa ja pitkiä pätkiä juoksin yksin. Vaikka seurassa on hauska juosta, niin tämän osuuden parhaimmat hetket koin yksin juostessani. Maisemat olivat jylhän kauniita, ympärillä oli hiljaista, pieni tihkusade tuntui ainoastaan hyvältä ja virkistävältä. Tässä hetkessä oli vain oma hyvä fiilis juoksemisesta, keskityin ainoastaan seuraaviin askeleisiin, kaikki muu on jossain muualla tapahtuvaa merkityksetöntä kohinaa. Näinkin voi elämää rakastaa! (Tarinan mukaan Samuli Edelmann on sanonut näin joulusaunan lauteilla meressä uimisen ja saunomisen välisessä euforiassa). Loppumatka meni taas muutaman juoksijan ryhmässä ja huolto tuntui tulevan sopivaan aikaan.

Huolto meni vähän säätämiseksi. Tuolta vettä pulloihin, tuolta taas urheilujuomaa, jotain voisi ehkä syödäkin, ai tuolta saakin lihalientä, kokeillaanpa sitäkin, täytänpä vielä kolmannen pullon seuraavalle osuudelle. Vielä piti putsata kengät sinne eksyneistä pieneliöistä. Olin myös huomannut, että toisen pottuvarpaan alle saattaa olla muodostumassa rakko, mutta en ruvennut vielä sen isompiin huoltotoimiin. Aikaa ensimmäiseen huoltoon kului reilu 12 minuuttia.

Oulanka – Basecamp 31,9 km/4h 25 min

Huollosta lähtiessä iski kevyt horkka päälle, ja ensimmäisest kilometrit menivät juoksuun totutellessa. Reitti oli leveää polkua ja maisemia oli helppo ihailla. Muutamia loukkaantumisia näkyi tässä vaiheessa, yhdeltä juoksijalta oli mennyt jalka ja hän makasi avaruuslakanaan kietoutuneena maassa, jalat kaatuneen puunrungon päällä, kaikki oli kysyttäessä kunnossa ja apua tulossa. Toisella henkilöllä oli otsa paketissa ja puoli naamaa veressä, onneksi apua oli saatu paikalle. Tässäkin lajissa on omat riskinsä.

Tämä olisi reitin pisin väli, ja juoksu alkoi vähän painamaan. Nyt samalla reitillä olisivat ensin 55 km:n juoksijat, ja myöhemmin alkaisi tulla 33 km:n juoksijoiden selkiä vastaan. Harrisuvannon sillalle olikin muodostunut 200 – 300 metrin jonot. Jonon päähän saapuessamme muut jonossa olevat viittoilivat meitä menemään jonon ohi pitkämatkalaisina, ja kiitollisina teimme näin. Tämä kuitenkin tyssäsi jossain vaiheessa, ja jäimme jonottamaan. Sade oli yltynyt varsin ravakaksi, ja päätin laittaa takin päälle. Samalla jonottaessa sain tehtyä pientä energiahuoltoa, joten ei tuo tauko nyt ihan huono asia ollut. Riippusillalle päästettiin turvallisuussyistä vain kaksi henkilöä kerrallaan, joten jonon muodostuminen on ymmärrettävvä, mutta lähtöaikojen porrastus voisi olla hyvä idea ruuhkien välttämiseksi.

Suullisen perimätiedon mukaan reitti on (ainakin Koliin verrattuna) nopeaa rollaattoripolkua, mutta olihan niitä juuria ja kiviä osattu tännekin sirotella. Varsinkin Kitkajoen kohdilla meno oli hidasta, ja pyöräytin nilkkani muutamaan otteeseen. Juurakot ja kivikot eivät varsinaisesti hellineet jalkopohjia. Reitti oli osittain yllättävän kosteassa kunnossa, mutta mitäs polkujuoksua se on, jos ei tennarit kastu. Aiemmin noteeraamani rakko oli myös revennyt kivikossa talsiessa, ja lähetteli satunnaisia kipusignaaleja.

Kilometrit ennen basecampin huoltoa tuntuivat pitkälle, mutta mitään isompaa ongelmaa ei kuitenkaan ollut. Pelkästään lajiin kuuluvia tuntemuksia, eli väsymystä, pientä epämukavuuden tuntua, satunnaista vitutusta ja seuraavan huoltopisteen odottelua. En ajatellut juurikaan jäljellä olevaa kokonaismatkaa, keskityin vain seuraaviin askeliin. Maailma oli kutistunut, ja siihen mahtui edelle juoksevan kantapäät ja satunnaiset keskustelut. Energiat olivat uponneet tähän asti siedettävästi, mutta tässä vaiheessa huomasin, että ihan liikaa on taas tavaraa repussa.

Toiseen huoltoon tuli ajassa 7.51 ja huolto oli samanlaista säätöä kuin edellinenkin. Tässä vaiheessa myös jäässä olevat sormet eivät varsinaisesti nopeuttaneet huoltotoimenpiteitä. Välillä juomapullot olivat maassa ja milloin missäkin. Olin edelliset pari tuntia hekumoinut ajatuksella lämpimästä lihaliemestä, mutta sitähän ei ollut tarjolla. Eikä muutakaan lämmintä. Banaania, sipsejä ja suklaata, normaalit herkut. Huoltoon meni aikaa 14 min, ja taas tutussa kylmähorkassa tien päälle.

Basecamp – Konttainen 17 km/2h 39 min

Tämä väli oli teknisesti helppo, mutta sisälsi kuitenkin jo jonkin verran nousuja ja laskuja. Matkaa tehtiin seuratoveri Krissen kanssa, ja taas tuli huomattua että jaksaminen on korvienvälistä kiinni. Yhdessä juokseminen toi tässä vaiheessa uutta virtaa, ja eteneminen muistutti jo välillä juoksuakin. Alamäissä sai olla tarkkana, polvi ei hirveästi tykännyt äkkinäisistä taivutuksista, joten menin mäet korostetun varovaisesti ja irvistellen. Tässä vaiheessa oli ajatukset olivat tutun positiivisia, perinteiset mietinnät pitkien matkojen järkevyydestä ja siitä onko tämä parasta mahdollista ajankäyttöä. Osuuden loppuosassa oli muutamat hyvät nousut, ja korkeammilla paikoilla lämpötilat laskivat ja välillä henki huurusi näkyvästi. Olin tyytyväinen takista ja hyvästä hupusta, vaatetta ei ollut liikaa päällä.

Viimeiseen huoltoon tulin ajassa 10.45, ja nyt meno oli vähän nopeampaa. Otin vain pari palaa banaania ja suklaata, söin loput NoSht – energiapatukasta (joka maistui edelleen erittäin hyvälle!) ja takaisin radalle. Aikaa kului 5 min.

Konttainen – Ruka 7 km/1h 18 min

Reitin parhaat nousut oli säästetty viimeiselle osuudelle. Jyrkimmissä nousuissa ja laskuissa sai ottaa reitille viritetyistä köysistä tukea, ja nousu Valtavaaralle oli ennakkotietojen mukainen. Muutama valenousu ja lasku, ja vasta kun harmaa mökki oli näköpiirissä, oli tämä etappi saavutettu. Reitin korkeimmalta kohdalta olisi komeat maisemat Rukalle. Olisi, ellei sankka sumu peittäisi maisemia.

Valtavaaralta rallateltiin alas, ja hetken päästä olisi viimeinen nousu Rukalle. Portaat olivat kohtalaisen jyrkät, mutta sen jälkeen olisi vapauttava loppulasku ja kisa olisi ohi. Jyrkimmät kohdat kevyesti hölkäten, mutta loivemmat kohdat pystyin edelleen juoksemaan. Maalikuulutukset, punainen matto ja kisa oli ohi ajassa 12.08, ja sijoitus kaikista 83 km juoksijoista 99.

Maalialueella pakolliset some-kuvat ja ensi hätään järjestäjien puolesta alkoholiton olut. Yleensä heti kisojen jälkeen olut ei maistu, mutta nyt maistui. Koko päivän kun on pupeltanut kaikkea makeaa, niin olut oli hyvää vastalääkettä. Kävelin parkkihalliin hakemaan vaihtovaatetta, ja järjestelemään hakua majapaikkaan. Sormet tärisivät holtittomasti kylmyyden takia, en muista milloin olisi ollut näin kylmä. Kämpille päästyä istuskelin hetken vaatteet päällä lämpiävässä saunassa, ja pikkuhiljaa lämpö alkoi palata kroppaan. Saunan jälkeen ruokahalu oli yllättävän hyvä, selkeästi kroppaa ei oltu ajattu ihan loppuun, vähän kiusattu vain.

Karhunkierros on nyt koettu, ja kokonaisuutena reissu oli onnistunut. Reitti oli hieno, ja juostavaa pätkää on todella paljon. Polvi kesti koko reissun, eikä ollut ärtynyt seuraavana yönä. Näköjään tuntemuksien mukainen juoksu voi olla 12 h. Vaikka treeni oli jäänyt vajaaksi viime kuukausina, niin jaksoin juosta loppuun asti. Missään vaiheessa ei ollut tunnetta etteikö tätä hoidettaisi loppuun asti, eikä tullut edes perinteisesti kisaan kuuluvia kaatumisia (vahvistamattominen huhupuheiden mukaan perusmatkalla olisi kaaduttu 17 s kuluessa startista, mutta mitään todisteita tästä ei ole). Toki parannettavaa löytyy; loppuvaiheessa tuli vähän liikaa kävelyä, kun voimia oli kuitenkin juosta. Samoin ensimmäiset huoltopisteet olisi voinut hoitaa nopeamminkin ja pienemmällä säädöllä. Ensi kerralla sitten vähän fiksummin.

Ultrien juokseminen ei aina ole helppoa, ja siihen liittyy epämukavia tuntemuksia, joita ei välttämättä normielämässä koe. Toisaalta kokemus voi olla myös hyvinkin puhdistava, kaikki ylimääräinen häly jää pois, läsnä on vain hyvin primitiiviset tuntemukset oman kehon toiminnasta ja keskittyminen ainoastaan seuraaviin askelmiin. Muuta ei tarvitse miettiä. Kisan aikainen epämukavuus on kuitenkin väliaikaista ja muisto sen hetkisistä tunnelmista haihtuu nopeasti. Sen sijaan tavoitteiden saavuttamisesta tuleva hyvänolontunteen kantomatka on huomattavasti pidempi, joskus se kestää koko loppuelämän. Näinkin voi rakastaa elämää!