Viidettä kertaa järjestettävä Helsinki Midnight Run on piristävä poikkeus päiväsaikaan tapahtuvista juoksukisoista. Konseptin mukaan juoksu starttaa vasta klo 21.15 kun ilta on pimentynyt, kaikilla juoksijoilla on samanlainen paita, reitin varrella on musiikkia, bändejä, kynttiläkujia yms. suuren maailman meininkiä.

Kympin kisoja en ole juurikaan juossut, paras noteeraus (42.31) on tammikuun Aktia Cupista, joten tämä juoksun tavoitteena oli toimia lähinnä valmistavana juoksuna kahden viikon päästä juostavaa Finlandia Maratonia ajatellen.

Senaatintorille saavuin hyvissä ajoin, osanottajia oli reilu 10 000 ja juoksijat näkyivät hyvin katukuvassa. Juoksun kannalta keli oli erinomainen, lämpöä vajaat 15 astetta, ei juurikaan tuulta, sortsi- ja t-paita -keli.

Koska aikaa oli hyvin, kävin kevyesti juoksemassa muutaman korttelin ympäri, tarkoituksena oli tavata tuttuja puoli yhdeksän aikaan, käydä viemässä vaihtokamat varustesäilytykseen ja mennä lähtökarsinaan yhdeksäksi.

Väkeä on kuin pipoa.

Kun aikaa oli noin 20 minuuttia jäljellä, lähdin viemään reppua varustesäilytykseen. Oikea paikka löytyi pienen etsimisen jälkeen, ja samalla paljastui julma totuus, jonon pituus oli monta sataa metriä. Hienoa, tämähän menee niin sanotusti putkeen, juostaan sitten reppu selässä. Onneksi reppu selässä juokseminen on tuttua työmatkajuoksentelun ansiosta eikä vaihtovarusteita ole paljoakaan, mutta olisihan sitä voinut ilmankin mennä.

Aikaisempien näyttöjen (Aktia Cup) perusteella olin kolmannessa lähtöryhmässä, mutta mitään raja-aitoja karsinassa ei ollut, lähtöryhmät oli ainoastaan merkattu kylteillä ja olivat suuntaa-antavia. Karsinassa tapasin vielä Asmon, pikaiset kuulumiset ja sitten odoteltiin lähtölaukausta. Fiilikset olivat rennot, reppu selässä, puutteelliset verryttelyt, joten odotukset eivät olleet kauhean korkealla loppuajan suhteen.

Juoksu lähti kuitenkin mukavasti liikkeelle, ja yleisön kannustus oli hienoa. Pimeys loi oman tunnelmansa ja Tähtivuorenmäen nousu oli reunustettu kynttilöillä. Hienon näköistä. Toinen kilometri olikin alamäkipainotteinen ja siitä tulikin kisan nopein kilometri (3.53).

Kaivopuistosta jatkettiin Katajanokalle, tässä vaiheessa juoksu tuntui nihkeältä ja samalla juostiin kisan hitaimmat kilometrit. Vaikka reitti ei ollut kaikkein nopein, pieniä nousuja ja tiukkoja käännöksiä, niin silti sitä oli mukava juosta. Tunnelmaan ja erilaisiin valoihin oli panostettu, ja samalla näki uusia paikkoja Helsingistä mitä en ollut aikaisemmin huomannut. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta (johtuen?) ihmisiä oli reitin varrella mukavasti, ja muutama ”kato toi juoksee reppu selässä” -kommentteja tuli kuultua. 

Kruununhaan kääntöpisteen jälkeen oli vielä kilometri maaliin. Pohjoisrantaa pitkin juostessa meno hankalan tuntuista, mutta viisisataa metriä ennen maalia sain tehtyä henkisen (ja fyysisen) ryhtiliikkeen, ja viimeisestä kilometristä tuli pienistä nousuista huolimatta kisan toiseksi nopein (4.04).

Kisan aikana en ollut juurikaan kelloa vilkuillut, joten maalissa olikin yllätys kun oma kello pysähtyi aikaan 42.16 (virallinen tulos 42.14). Kesän aikana on kuitenkin tullut tehtyä oikeita asioita vaikka varsinaisia juoksukilometrejä on kerääntynyt maltillisesti.

Kisasta jäi hyvät fiilikset, kun lähti ilman suurempia odotuksia ja bonuksena vielä oma ennätys, niin ei voi valittaa. Osanottajien lukumäärästä päätellen tämmöisellä juoksutapahtumalle on selkeästi kysyntää, ja hyvähän se on, että erilaisia vaihtohtoja on tarjolla. Tännehän voi tulla juoksemaan uudestaan ja ehkä jopa ilman reppua.

Tarkempi reitti ja juoksun speksit Movescountissa.

Maalissa oli savua ja valoa.