Alunperin olin ajatellut Vaarojen maratonin olevan kauden viimeinen polkujuoksukisa. Kirjoitin edelliseen postaukseen  ”Kauden viimeinen kisa oli tässä, ja nyt on kevyen palauttelun aika, seuraavan kerran lappu rintaan Aktia Cupissa.” Kuitenkin huomasin olevani lauantaina lähtökarsinassa odottaen Helsinki City Trailin lähtölaukausta. Edessä olisi 21 km lenkki keskuspuiston poluilla. Mitenkäs tässä näin pääsi käymään?

Kolilla juoksennellesani olin tyytyväinen aiemmin tekemääni päätökseen että kauden kisat olivat nyt tässä. Nyt oli aika ottaa rennosti, ja miettiä ensi vuoden hassutuksia. Alkuviikko meni palautellessa, kävin fillarilla töissä ja maksoin takaisin Kolilla syntynyttä univelkaa. Perjantaina juoksin töihin, ja totesin jalkojen palautuneen aika mukavasti. Lauantaina kävin shoppailemassa (kun halvalla sai) uudet S-lab 5 SG:t, ja vaimon kanssa käydessä testilenkillä aloin miettimään viikon päässä siintävää Helsinki City Trailia. Juoksu tuntui hyvältä ja polut kotoisalta, päätös oli tehty.

Maanantaina sain ostettua Teemulta kisanumeron, enää ei tarvinnut miettiä mitä tekisin seuraavana viikonloppuna. Illalla kävin reipasvauhtisella lenkillä, tiistain työmatkat tein juoksemalla, ja loppuviikko fillarilla. Se sai riittää.

Lauantain kisa-aikataulu teki valmistautumisen helpoksi. Koska juoksut alkoivat jo yhdeltä, ei ruokailuja tarvinnut sen ihmeemmin miettiä, aamupala riittäisi hyvin ja tunti ennen starttia banaani. Jota ei ollut. Korvasin sen kolmella ilmoittautumisen yhteydessä saadulla Powerbar-karkillä.

Tunti ennen lähtöä kävin heittämässä vaihtovaatteet kuljetettavaksi maalialueelle, katsoin 11 km:n juoksijoiden startin ja käväisin vielä kotona laittamassa juoksukamat päälle. Ilman lämpötila 3 astetta ja vähän tihkua ilmassa, sortsikeli siis. Yläosaan merinovilla t-paita, juoksupaita, buff ja hanskat. Jalkoihin vanhat luottosalomonit ja kompressiosäärystimet suojaamaan sääriä. Juomia en ottanut mukaan, päätin pärjätä järjestäjien eväillä, varmuuden vuoksi yksi kofeeinipitoinen geeli taskuun jos loppumatkasta alkaa kahvihammasta kolottamaan.

Ennen starttia pikaiset verrat, nousin kertaalleen Paloheinän mäen päälle ja tämän jälkeen olikin aika siirtyä lähtökarsinaan. Olin ensimmäisessä lähtöryhmässä, ja tunnelma oli hyvä. Oma kisataktiikka oli selkeä, alku on kuitenkin jonossa menemistä eikä kapeilla poluilla ole välttämättä hyviä ohituspaikkoja jossa pääsisi pitkien letkojen ohi, joten tässä voi ottaa vähän rennommin. Puolen välin jälkeen polku muuttuu teknisemmäksi, porukka on enemmän levällään, ja jos pystyy parantelemaan sijoituksiaan, niin tuolla se on helpompaa.

Aja! -käskystä liikkeelle, ja saman tien nousemaan Paloheinän mäkeen josta laskeuduttiin ennen huippua ja siirryimme metsän siimekseen. Jonossa mentiin ja paikkoja haettiin, jos tuli selkeä paikka ohittaa edessäoleva, niin ohi vaan, muuten pysyin kiltisti jonon mukana. Juoksi kulki hyvin ja tuntui rennolta, mikäpä tässä jolkotellessa. Metsästä tultiin hetkeksi peltoaukeille missä pystyin parantelemaan asemia. Tässä vaiheessa tuli kisan nopeimmat kilometrit (4.33), ja Vantaanjoen ylityksen jälkeen oltiinkin taas metsäpoluilla. Juomapisteeltä huikka urheilujuomaa ja menoksi. Jos vähän aikaa sitten juostiin vauhdikkaammin, niin tällä pätkällä tuli kisain hitain kilometri (6.09), ei maaston vuoksi vaan jäin muutaman juoksijan taakse, enkä lähtenyt heitä ohittelemaan. Pian baana taas aukesi ja pääsin juoksemaan omaa vauhtia. Tässä vaiheessa suurimmat ryhmät olivat hajonneet, ja alkoi muodostumaan 2-3 hengen porukoita, ja tarvittaessa näistäkin pääsi ohi.

Yhdentoista kilometrin väliaikapisteellä aikaa oli mennyt 57,42, kokonaissijoitus oli 72. (starttiviivan ylittäneistä olin 103.) Juomapisteeltä hörppy vettä ja urheilujuomaa, ja sitten oli reitin korkein kohta, Paloheinän mäki. Nousu ei ollut vielä onneksi mennyt ihan savimössöksi eivätkä kengät lipsuneet. Kädet reisiin ja menoksi, muutama ylimääräinen hengenveto huipulla, ja taas lähdettiin alas kohti Laaksoa. Metsäpolut olivat nyt huomattavasti juurakkoisempia kuin alkuvaiheessa, ja muistelin jonkin verran tuskastuneeni niihin vuosi sitten. Nyt samaa tunnetta ei tullut, vaan juoksu kulki edelleen mukavasti. Pikkuhiljaa alkoi yksittäisiä selkiä tulla vastaan ja sijoitus parani juoksija kerrallaan.

Sain pidettyä hyvää frekvenssiä, jalat löysivät aina juurakoiden ja kivien välistä hyvän paikan, ja poikkeuksellisesti minkäänlaista kompurointia ei esiintynyt. Ehkä alan pikkuhiljaa löytämään sisältäni polkujuoksija, ei siihen kovin kauaa mennyt. Pirkkolan jälkeen viimeisellä juomapisteellä ajattelin nauttia geelit, mutta en saanutkaan sitä irti housujen pikkutaskuista, joten tyydyin tutun kaavan mukaisesti veteen ja urheilujuomaan.

Olin täysin fiiliksissä hyvin kulkevan juoksun takia. Paloheinän mäen ylityksen jälkeen ohitseni ei menty ja itse sain edelleen napsittua selkiä, eikä kukaan jäänyt kantaan roikkumaan. Ainoa huolenaihe oli välillä tuntuvat pistokset kyljessä ja huomasin että nesteet eivät täysin imeytyneet, vaan hölskyivät vatsassa. Onneksi nautittu nestemäärä ei ollut kauhean iso, ja toivoin ettei se hidastaisi menoa loppukilometreillä.

Pikkuhiljaa maalialueen kuulutukset alkoivat kuulumaan, viimeiset kalliot, sitten Laakson stadionilla loppukiri, maksimisykkeet ja se oli siinä. Loppuaika 1.53, ja kokonaissijoitus 63. Juoksuun olin erittäin tyytyväinen, ehkä kauden paras juoksu. Hyvää tekemisen makua ja alun ottaminen kevyemmin kantoi hedelmää loppuvaiheessa.  Jos aina osaisi juosta näin fiksusti.

Maalialueelta vähän evästä ja sitten uimastadionille pesulle. Kävelymatkan aikana ehti tulla jo pieni horkka päälle, ja toivoin että stadikalla olisi saunat lämpimänä. Eivät olleet, ja muutenkin pukuohuonetila oli ns hyvin tuuletettu, joten jälkihiki ei tuottanut ongelmia.

Juoksun jälkeen kävimme perheen kanssa syömässä. Mehustelin omaa juoksuani ja kerroin jälkikasvulle että jos olisin ollut oikeassa sarjassa (M40) olisin ollut sarjan kymmenes (toki tiedostaen että en varmaan ollut ainoa väärässä sarjassa oleva juoksija, joten tuo ei ole absoluuttinen fakta). ”No sittenhän siellä ei ollut kauhean hyviä juoksijoita” kuului täysin viaton vastakommentti. En inttänyt vastaan.

Mutta siinäpä se. Ja koska rutiinit luovat ihmispololle turvallisuuden tunteen, päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin viime kerralla: ”Kauden viimeinen kisa oli tässä, ja nyt on kevyen palauttelun aika, seuraavan kerran lappu rintaan Aktia Cupissa.”

Menkäähän lenkille.